Sinkka, Taidehalli, Amos Anderson ja poimintoja
Sinkka eli Keravan taidemuseo kuuluu pienten kaupunkien taidemuseoiden sarjaan, joiden haasteita ovat kaupungin byrokratiassa luoviminen, niukat resurssit ja viestinnällinen näkyvyys. Keravalla museon tilat ovat nykyisin asialliset, vaikka arkinen rakennus ei heti sellaista vaikutelmaa luokaan.
Sirkka-Liisa Lonka (s. 1943) on kokenut ja tuottelias taiteilija, joka on työskennellyt monien erilaisten tekniikoiden parissa (öljymaalaus, grafiikka, piirustus, pastelli, munatempera, paperimassa). Edellinen yksityisnäyttely Amassa 2013 oli hieno ja nyt pääsee tutustumaan hänen töihinsä pidemmältä ajalta. Lonka piti ensinäyttelynsä vuonna 1970. Varsinaisesta retrospektiivistä ei kuitenkaan Sinkassa ole kysymys. Teoksia on kolmesta aiheesta: viidakko, meri ja abstraktit pastellit. Lonka on viettänyt paljon aikaa ulkomailla, Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Vapaaehtoistyön parissa hän on vetänyt taidetyöpajoja. Viidakkoaiheiset kuvat ovat syntyneet Perussa Amazonin sademetsässä. Kosteassa ilmastossa ei öljymaalaus käynyt, koska teokset eivät olisi kuivuneet kunnolla. Munatemperan valintaan vaikutti myös halu käyttää aitoja pigmenttejä. Minua nuo teokset kiehtovat erityisesti. Kaikkien hänen töidensä perusta on taitavassa piirtämisessä, elävä viiva löytyy niin abstraktioista kuin esittävistäkin teoksista.
Näyttelystä tekee kokonaisuutena erityisen onnistuneen oivaltava kuratointi. Siitä on huolehtinut Veikko Halmetoja, jolla on myös oma ARTag Gallery. Hän taitaa olla tällä hetkellä yksi käytetyimmistä kuraattoreista. Hän on valinnut mukaan viiden nuoremman taiteilijan töitä, jotka leikaavat samoja aihepiirejä ja luovat jännittäviä vertailukohtia. Erno Enkenberg (s. 1975) on kuvannut niinikään Amazonin sademetsää, Mascho-Piron alkuperäiskansan innoittamana. Tamara Piilolan (s. 1977) ja Perttu Saksan (s. 1977) teokset kommentoivat tai täydentävät hänen vesi- ja meriaiheitaan. Sandra Kantasen (s. 1974) perhosvalokuvissa on samaa kiinlaisvaikutteisuutta kuin Longan pastellitöissä.
Neljä ylintää kuvaa Longan, alla Tamara Piilolan ja Erno Enkenbergin työt.
Taidehallin Zabludowicz Collection antaa hiukan väärän kuvan näyttelyn luonteesta. Nähtävänä ei ole varsinaisesti tästä 3000 teoksen kokoelmasta valittu tai kuratoitui kokonaisuus, vaan mukana on yhdeksän taiteilijan töitä kytköksenä työskentely Sarvisalossa sijaitsevassa taiteilijaresidenssissä. Osa teoksista on tehty nimenomaan sinne ja muutkin ovat saaneet sieltä innoituksensa. Taiteilijat ovat 70- ja 80-luvuilla syntyneitä, yhdysvaltalaisia, brittejä tai kanadalaisia – mukana on vain yksi suomalainen Antti Laitinen. Oikeastaan kaikki ulkomaalaiset ovat täällä tuntemattomia, joku on ehkä silti saattanut törmätä Ed Atkinsin videoteoksiin. Nyt hän käyttänyt sanaa välineenä: tarjolla on pari pahvilaatikkoa kopiokoneella painettuja tekstejä, joista on taittamalla ja nitomalla tehty pieniä vihkosia. Luin tekstejä sieltä täältä, eikä syntynyt (ainakaan vielä) suurta oivallusta. Joka tapauksessa näyttelyyn mennessä odotukseni taiteen suhteen olivat sekavat: Zabludowiczit tunnetaan melkein maanisina taideostajina, haalijoina. Tietysti myös Poju Z:n tausta asekaupalla hankittuine omaisuuksineen ja Israel-lobbauksen voimahahmona on ristiriitoja herättävä asia. Itse kun en edes osta israelilaisia hedelmiä maan harjoittaman voimapolitiikan ja palestiinalaisten sortamisen vuoksi. En ryhdy tässä analysoimaan Lähi-idän tilannetta ja politiikkaa sen enempää. Täytyy silti todeta, että Israelin politiikan moittiminen ei ole antisemitismiä. Se on ihmisoikeuskysymys. Poju on verkostoitunut myös meikäläiseen taidekenttään ja kuuluu esimerkiksi Kiasman tukisäätiön hallitukseen sekä Guggenheim Helsinki projektin tukijoukkoihin. Taidekeräily on silti kuitenkin vaimo Anitan ”harrastus”, jota on palvelemassa lähes parikymmentä asiantuntijaa. Kokoelmalla on näyttelytilat Lontoossa.
Mitä Taidehallissa sitten on tarjolla? Joitakin kiinnostavia teoksia, mutta myös useita sellaisia joista en ainakaan itse saanut mitään irti. Näyttely kuuluu Taidehallin yksityisten keräilijöiden kokoelmia esittelevään sarjaan ja on tässä jatkumossa heikoin lenkki. Kuvanveistosalia hallitsee Laura Buckleyn massiiviseen kokoon venytetty videteos (kuva), jonka erään englantilaisen bändin kanssa luotu ääniraita vie kuin rave-bileisiin. Alas asetetut videoprojektorit luovat teoksen katsojasta varjon teoksen päälle, mikä korostaa tätä vaikutelmaa. Joraavia selfieitä on ehkä odotettavissa. Antti Laitisen kaarnavene ja sillä Tallinnaan tehdystä purjehduksesta kertova video ovat kiinnostava setti (tosin vene ei ole alkuperäinen, vaan tehty myöhemmin Skotlannissa). Pari muutakin teosta jaksoi innostaa, mutta… No, tuomitkoon jokainen itse, jos ei liity Zabludowicz kokoelmaa kohdistettuun boikottiin.
Kuvassa vasemmalla Jan Förster, Taidehallin johtaja, keskellä Collectionin johtaja Elizabeth Neilson ja taiteilija Laura Buckley oikealla. Taustalla Sam Fallsin teos.
Taidehallilta on lyhyt matka HAMiin, jonka Galleriassa on Nestori Syrjälän näyttely. Sielläkin on installaatio ilmaisukeinona, joten voi verrata lajityypin onnistumisia. Syrjälä voitti juuri Kiasman Marskille kaveri -kilpailun julkisesta taideteoksesta. Running man -teos koostuu tunnin mittaisista juoksuista, joita toteutetaan vuoden ajan kerran viikossa. Juoksijoina toimii näyttelijöitä ja tanssijoita. Juoksujen koreografia pohjautuu erilaisten psykologisten kriisireaktioiden fyysisiin ilmentymiin.
Amos Anderson esittelee kaksi hyvin erllaista taiteilijaa, joiden yhtymäkohta on 70-luvulla perustettu Elonkorjaajat taiteiljaryhmä. Olli Lyytikäinen (1949–1987) oli aikansa ihmelapsi, itseoppinut virtuoosi, joka viihtyi taiteilijapiireissä ja etenkin baareissa. Kaija Saariahon kanssa seurustellut ja Esa-Pekka Salosen hyvä ystävä pystyi kuvissaan tavallaan musikaaliseen ilmaisuun itsekin. Lyytikäinen oli aikanaan arvostettu ja edelleen hänen töitään pidetään esillä melkoisen usein. Hän on tämän ansainnut, vaikka tässäkin näyttelyssä aina kynä kädessä touhunneen taiteilijan töissä on melkoinen kirjo. Välillä nopeisiin luonnosmaisiin piirroksiin yltää villejä ideoita, mutta toisinaan niissä on pikemminkin karikatyyrimäisyyttä. Välillä tuntuu, että aikansa henkeä edustavat työt eivät ole kestäneet aikaa. Silti Lyytikäisen virtuoosimainen piirtäminen ja hetkestä kiinni saaminen ovat ilmiömäisiä. Kyselin käydessäni, kuten usein tapanani on, näyttelyn kävijämääriä lippukassan väeltä. Kävijämäärät ovat kuulemma olleet vilkkaita, vaikka tarkkoja lukuja ei ryhdytty kaivamaan. Hauskaa oli, että kertojalla oli myös henkilökohtaisia muistoja Lyytikäisestä. Dandymäinen, pikkutakki päällään piirtelevä mutta ujonoloinen mies oli tuttu näky Helsingin taiteilijakapakoissa. Jos Lyytikäinen hypähteli kärppämäisellä vilkkaudella aiheesta ja tunnelmasta toiseen, niin alakerran isossa näyttelyssä esillä oleva Stuart Wrede (s. 1944) on melkoinen monomaanikko. Samojen aiheiden ja muotojen parissa työskentelevä Wrede on arkkitehti ja teokset kytkeytyvät tähän maailmaan. Erikoinen materiaalivalinta eli jää on hänelle tunnusomaista. Kompressorin kohinalla on nytkin saatu esillä jäisiä ristejä ja pylväitä. Toinen kohde on puutarha ja siihen liittyvä suunnittelu. Tämä näyttely on jollain tavalla kuin mausoleumi, pelkistetty ja tumman raskas. Teokset ovat kuin muistomerkkejä. Puutarhaluonnokset ovat nekin mahtipontisia ja pompöösejä, aivan kuin mahtihahmon kunnioittamiseen tähtääviä. En ole yhdysvalloissa opiskelleen Wrede tekemisiä erityisemmin seurannut, mutta poikkitaiteellisessa Elonkorjaajat -ryhmässä mukana olleeksi hän on nuoruusvuosien menosta aika kaukana. Siitä kertoo tosin jättimäisen huulipunapuikon pystyttäminen Jenkeissä.
Alla Lyytikäisen omakuva, Elonkorjaajien tunnus hänen tekemänään (kertoo ajan hengestä) ja kokeilu polaroideista muodostetulla kuvalla.
Wreden käyttämästä rististä mieleeni tuli myös muutaman vuoden takainen keskustelu Taideyliopiston logosta. Se on noista toinen ja toinen on vaarallisen aineen merkki. No, onhan sillä x:llä risteysmerkityskin mutta myös monia muita. Alla on minua pitkään huvittanut merkkisymboli: vinoviivahan on tyypillisesti kielto (esim. liikennemerkissä moottoriajoneuvoilla ajo kielletty). Tässä siis symbolikielellä kielletään kädellä huitominen ja meuhkaaminen.
Palatakseni taiteeseen, niin laitetaan vielä ihan lyhyet näyttelysuositukset.
Anhavalla on Matti Kujasalon 70-vuotisjuhlanäyttely. En ole mikään konstruktivismin ja op-taiteen suuri ihailija, mutta nämä ovat kyllä vaikuttavia. Etenkin uudemmat värilliset työt ovat kuin mandaloita. Niitä katsellessa tulee miettineeksi, miten erilaisia työskentelytapoja ja persoonia taidekentälle mahtuu. Nämä vaativat pikkutarkkaa teippaamista ja maalaamista, mikä edellyttää kai melkoista zen-henkeä. Kujasalolla on assistentti sentään auttamassa.
TM-galleriassa on Tiina Vainion purjeille maalattuja katedraalien interiöörejä. Tuntuu kuin niihin pääsisi astumaan sisään. Mieleen tulevat Ola Kolehmaisen valokuvat.
Galleria Katariinassa on Eeva Honkasen Beninissä Afrikassa innoituksensa saaneita piirroksia. Sikäläinen animismi tursuaa isojen kuvien erikoisina, mielikuvituksellisina hahmoina, jotka tarkka mutta ketterä viiva on luonut.
Ja vielä valokuvaa: Galleria Veranda tarkoittaa yhtä seinää Finlandiatalon alakerran kahvilassa. Siellä on Karoliina Paapan kiiltokuvista olemuksensa löytäneitä kuvia. Ensin ne tuntuvat vain hauskoilta mutta löytyy myös muita vivahteita.
