Gallerianamuja
Marraskuun harmaudessakin on esillä ollut paljon kiinnostavaa taidetta. Olen kiertänyt näyttelyissä muiden kiireiden keskellä, aikaa blogiin kirjoittamiseen ei vain ole ollut löytyä. Täytyy nyt kuitenkin laittaa lyhyet kommentit muutamista namupaloista. Tätä kirjoittaessani valtuusto käsittelee Guggenheimia, mutta päätöksiä ei ole vielä tiedossa. Tietooni tuli myös uusi näyttelytila: Kohta. Se on EMO Säätiön hanke, jossa Teurastamolle tulee korkeatasoinen näyttelytila vuonna 2017. Sitä ohjaa neuvottelukunta, johon kuuluvat:
Kuvanveistäjä Martti Aiha, Fiskars
Senior Curator Anders Kreuger, M HKA, Museum van Hedendaagse Kunst, (Ny-kytaiteen museo), Antwerpen
PhD in Screen Studies, Senior Lecturer in Digital Media at University of Kent, Richard Misek, Lontoo
Kuvataiteilija Thomas Nyqvist, Helsinki
Kuvataiteilija Nina Roos, Helsinki
Kuvataiteilija Hans Rosenström, Lontoo
Kuvataiteilija Magdalena Åberg, Helsinki
Näyttelyohjelmasta vastaa neuvottelukunta yhteistyössä kutsuttujen kuraattorien kanssa, kun taas käytännön toimintaa johtaa toiminnanjohtaja. Tätä johtajaa ollaan nyt rekrytoimassa.
Aloitetaan näyttelykommentit vaikka Galleria Heinolta ja Anssi Törrösen näyttelystä. Hänet tunnetaan parhaiten esittävistä maalauksistaan, joita löytyy monista museokokoelmistakin kuten Kiasmasta ja HAMista. Vuonna 2009 hän sai William Thuring -palkinnon, siis Suomen taideyhdistyksen myöntämän tunnustuksen. Sivumennen on sanottava, että tällainen palkinto voisi saada melkoisen paljon enemmän näkyvyyttä. Kyse on myös rahallisesti merkittävästä potista. Noista vuosista hän on liukunut vähitellen enemmän abstraktin ilmaisun suuntaan; vielä kolme vuotta sitten tunnistettavat sisällöt kuitenkin olivat vielä pääosassa. Nyt teokset ovat ”orgaanisia abstraktioita” eli niissä on häivähdyksiä esittävyydestä, mutta sisältö on silti muuta. Tästä muodostuu mielenkiintoinen efekti, koska havaintomme hakee koko ajan tällaista kiinnekohtaa. Silmä on sellaisen löytävinään, kun mieli ei silti saa siitä kiinni. Ääriviivat, muodot, värit ja syvyysvaikutelmat lisäävät jännitettä. Joissain on väreissä viitteitä taidehistoriaan. Kookkaat maalaukset varsinkin luovat kokemuksen, joka on samaan aikaan levollinen kuin luontokuvassa mutta silti jokaisella katsomisella löytää uudenlaisia näkökulmia teokseen.
Alla myös yksi kuva edellisestä näyttelystä, joka on mukana viitteenä aiempaan tuotantoon, siis tuo istujan hahmo.
Jos Törrösen toisinaan fotorealistisuuteen taipuva aiempi tyyli kiinnostaa, niin Galleria Katariinassa on Jyri Ala-Ruonan (s. 1986) puolen tusinan teoksen vahva näyttely. Minua fotorealismi on kiinnostanut lähinnä valokuvan ja maalauksen suhteen tarkastelun kautta, jolloin taiteilijan täytyy pystyä käsittelemään tämän rajapinnan jännitteitä. Jos hyperrealismia tekee vain teknisen taituruuden osoituksena, niin teokset eivät oikein jaksa kantaa paria katsomista kauempaa. Ja keskustelu taidehistorian kanssa vie helposti tehot: taitokilpailu on hankala laji. Jos pystyy luomaan teoksiin psykologisia ulottuvuuksia, jotka saavat katsojan oman mielikuvituksen liikkeelle, saa fotorealismilla tuotettua väkevän muistijäljen. Jyri voitti pari vuotta sitten Baswaren nuorten taiteilijoiden palkinnon (kuva tuosta teoksesta mukana, alarivin oikeanpuoleinen), jolloin tyyli oli jo nykyisenkaltainen. Kuvataideakatemiassa opiskelut ovat vielä kesken, takana on jo Lahden taideinstituutti. Tyypillistä on muuten yllättävän monelle taiteilijalle opiskella useita tutkintoja, kuten altakin huomaa.
Nuoret maalarit ovat muutenkin hyvin esillä. Eeva Peuran (s. 1982) Black-näyttely HAM Galleriassa kannattaa käydä vilkaisemassa. Hänelläkin on opintoja monesta koulusta, kuten Kuvataideakatemiasta ja Kankaanpään taidekoulusta. Muutamana viime vuotena hänen töitään on ollut sekä yksityisnäyttelyissä että ryhmien mukana. Maalauksissa on runsaita maalikerrostumia, jotka on tehty pursottamalla öljyvärejä suoraan tuubista. Maalausten aiheet ovat erilaisia kohtauksia, joissa on usein outo ja vino tunnelma. Tummien värien kautta niihin tulee myös eräänlaista synkkyyttä, mutta se ei kuitenkaan ole siis hallitseva tunnelma. Peura työskentelee nopeasti ja vailla tarkkaa suunnitelmaa, siis perin toisella tavalla kuin Ala-Ruona. Paperitöissä välineinä on vesiväri ja guassi, mutta niissäkin ilmaisu on pääosin spontaania. Työskentelytyyli tuottaa parhaimmillaan ryöpsähtelevän monitasoisia teoksia, mutta välillä taas minusta tuntui ettei idea ole kestänyt ihan loppuun saakka. Ilmaisu on tarkoituksellisen kömpelöä, mikä korostaa tuota vaihtelevuutta. Jotkut paperityöt toivat mieleen Carol Raman, jonka näyttely EMMAssa oli oivallinen tapaus. Kolmas kuva on yksityiskohta Peuran jyhkeästä impastosta.
Yayoi Kusaman näyttely saavutti hiukan alle kahdessa kuukaudessa sadan tuhannen kävijän haamurajan, siihen päästiin siis marraskuun lopulla. Entinen HAMin ennätys oli Ai Weiwei ja 120 000 kävijää. Tällä menolla Kusama saattaa lähes tuplata tuon. Tosin joulu- ja tammikuut ovat usein hiljaisia museoissa. Joka tapauksessa kävijämäärä on todella kova.
Tuukka Tammisaari (s. 1984) on hänkin urakoinut kouluja: Lahden taidekoulun ja Kuvataideakatemian. Hänen pieni näyttelynsä Forsblomin studiossa oli minusta tasapainoinen kokonaisuus. Pekka Nevalaisen maalaukset ja Keith Sonnierin neonputkityöt ovat kuitenkin ansainneet galleriassa isomman näkyvyyden. Nevalainen tunnetaan ehkä parhaiten julkisista veistoksistaan, mutta hänellä on laaja ja monipuolinen ura. Maalarina hänen viime vuosien työnsä ovat löytäneet aiheensa väreistä ja pinnoista. Tammisaaren maalauksissa on kollaasimainen tuntu, vahamaisen pinnan ja murretun väriasteikon ohella katse poimii kuin leikattuja muotoja ja aiheita. Rakenteessa on miromaisia piirteitä, eikä se ole suinkaan ainut taidehistoriaan viittaava vaikutelma. Tammisaari tekee lainaukset kuitenkin taiten ja sulattaa siitä hyvin persoonallisen, ehyen kokonaisuuden. Olen nähnyt hänen töitään Kuvataideakatemian näyttelyissä ja pidän hänen kokeilevasta otteestaan, joka ei kuitenkaan ole säntäilyä ilmaisukeinosta toiseen turhanpäiten.
Tässä vielä kuvat Nevalaisen ja Sonnierin teoksista.
Helsinki Contemporaryssä on Heidi Lampeniuksen (s.1977) ensimmäinen yksityisnäyttely kaupallisessa galleriassa. Hänen töitään on tosin nähty aiemmin mm. Sinnessä ja Huudossa. Hän muokkaa kankaita ennen pingottamista. Akryylillä ja musteella työstetyt, pestyt ja käsitellyt kankaat ovat kuin eräänlaisia batiikkeja, mikä luo vahvan kytköksen tekstiiliin. Yksinkertaiset kuva-aiheet eivät kikkaile, ja mielenkiinto kohdistuukin enemmän niiden toistoon tai värien liikkeeseen. Lämpimät sävyt vaihtelevat kylmien kanssa ripustuksessa.
Poimitaan vielä Milja Laurilan näyttely AMAsta. Hän on kansainvälisestikin esillä ollut valokuvaaja, ja Helsinki Schoolin kuvaajia esittelevissä kirjoissakin on useita hänen töitään. Hän on käyttänyt usein vanhoja lääketieteen kuvia aineistona, mikä vie ajatukset siihen miten tiede ja kuvat muokkaavat käsityksiämme. Tässä näyttelyssä on teoksia, joissa kuva on saanut ilmiasun muussa kuin vain kaksiulotteisessa, kehystetyssä muodossa. Yksittäiset teokset toimivat paremmin kuin ripustuksen kokonaisuus, joka olisi kaivannut enemmän keskinäisiä keskusteluja ja rytmin rikkomista.
