Uutiset
-
Suomen taiteen multakausi
Kolme Aalto-yliopiston tutkijaa – Riikka Haapalainen, Tiina Pusa ja Helena Sederholm – ovat kirjoittaneet muhkean teoksen, jossa tarkastellaan niin sanottua Suomen taiteen kultakautta. Sehän tyypillisesti luokitellaan ajanjaksoksi 1880-1910, ja taiteen rooli kansallisen identiteetin rakentaja on sen keskeistä sisältöä. Kirjoittajat ovat pohtineet sen mukana tulleita ja yhä nykypäivänä vaikuttavia seikkoja: kuten kansallisuuteen, maisemaan, sukupuoleen ja yhteiskuntaan liittyviä arvoja. Tarinoissa ja myyteissä on siis arvostuksen taustalla syrjinnän, kolonialismin, luonnon häikäilemättömän hyödyntämisen ja elitismin varjoja. Tämä on tietenkin kiinnostava, provosoivakin, joskaan ei suinkaan uusi näkökulma. Riikka Haapalainen pohtii kultakauden käsitettä ansiokkaasti monesta vinkkelistä. Oleellista kirjassa on kuitenkin tarkastella sitä nykypäivän käsittein, arvostuksin ja tieteellisen laaja-alaisuuden avulla. Siinä otetaan tietoista riskiä: anakronismi, historiattomuuden aiheuttama…
-
Suomalaisen mediataiteen ensimmäinen vuosisata
Lukaisin mediataiteen historiaa käsittelevän uutuuden, ja herättihän se ajatuksia. Paljon on kiinnostavaa asiaa, mutta myös puutteita, joita olisi topakammalla toimittamisella saanut karsittua. Olin elokuun lopussa myös teoksen julkistamistamistilaisuudessa Kiasman teatterissa, joka oli melkeinpä viimeistä tuolia myöten täynnä. Kiinnostusta aiheeseen siis tuntui riittävän. Kirjan taustalta löytyy monia eri tahoja yhdistävä MEHI-projekti eli madiataiteen historian kartoitus. Heti alkuun täytyy tietysti kysyä: mikä mediataiteen määritelmä on? Esipuheessaan kirjan toimittajat Heidi Tikka, Petri Kuljuntausta, Tytti Rantanen ja Minna Tarkka eivät lähde tarkkaan erittelyyn. Se on näin monimutkaisessa aiheessa ihan oikea ratkaisu, mutta aiheuttaa myöhemmin lukijalle melkoisia haasteita. ”Mediataide on mediaa käsittelevää ja sen välineitä käyttävää taidetta.” Ja perässä todetaan sen liittyvän tekniikan kehittymiseen. Määritelmä…
-
Espoon teatteri eli et – kielipoliisin ja harrastajagraafikon kommentit
En malta olla kommentoimatta tätä uutta ”nimeä”. Ihan kielipoliisina ensimmäiseksi tulee miettineeksi sen taivuttamista sijamuodoissa. &:n ensi-ilta? &:issä on aikaa puuhailuun? Vai pitäisikö se kuitenkin käyttää ihan suomeksi: sehän merkitsee kuitenkin sanaa ja – se mielellään esimerkiksi yritysnimissä sanotaankin suomeksi Lakitoimisto Kanenen & Lintunen on siis Kananen ja Lintunen. Joka tapauksessa Espoon teatteri väittää olevansa nyt nimeltään &. Se tietysti lausutaan latinan et mukaan. No, tarkastellaanpa asiaa hiukan. Englanniksi merkki on nimeltään ambersand (palaan tähän kohta), ranskaksi esperluette ja saksaksi Et-Zeichen ja siis eri kielillä erilainen nimeltään. Viittaus on et eli ja, ja sekin on tietysti eri kielillä erilainen. Merkki kuului englannissa aakkosten viimeiseksi, jolloin se luettiin ”and per se…
-
Kysymyksiä julistekilpailun tuomaroinnista
Osallistuin kesäkuussa Lapinlähden Lähteen lanseeraamaan julistekilpailuun, jossa puolustetaan sairaala-alueen säilyttämistä nykyisellään. Eli halutaan pitää kiinteistösijoittajien suunnitelmat sieltä pois. Kannatan asiaa, olen pitänyt sitä erittäin tärkeänä, ja koska myös graafisella suunnittelulla leikittely kuuluu harrastuksiin, tuli lähetettyä kisaan useita ehdotuksia. Tavoite oli saada joku oma juliste 24 parhaan joukkoon. Lähettelin aluksi ideoita, joita en työstänyt lopulta kovin pitkälle. Ne eivät toteutusvaiheessa enää tuntuneet aivan parhailta, mutta kun olin tehnyt, niin laitoin eteenpäin. Näihin tuli myöhemmin kuittaus, että eivät pärjänneet. Sen sijaan ne ehdotukseni, joita itse pidin parhaimpinani, eivät koskaan saaneet vastausta. Koska tuohon vastaamattomuuteen liittyy juuri ajallinen piirre (ensimmäisiin meileihin tuli kuittaus, myöhempiin ei), minua on jäänyt kalvamaan ikävä tunne: mahtoivatko työni…
-
Kuinka monta tähteä? Kritiikki kritiikin kritiikistä
Yle esitti juuri Femkanten Medialta ostamansa tunnin mittaisen ohjelman, jonka aiheena on taidekritiikki. Sen toimittajina ovat työskennelleet Anna Cadia ja Laura Friman, joka myös juontaa. Ohjaaja on Lauri Tamminen. Kriitikkona aihe on tietenkin enemmän kuin vain kiinnostava. Pohdin arvioidessani ohjelmaa tässä samalla kritiikin kirjoittamisen tilaa ja haasteita. Kun suunnitellaan dokumenttia tai reportaasia jostain aiheesta, valitaan joku katsojan mielenkiintoa kannatteleva jännite. Sen varaan voi rakentaa eräänlaisen draaman kaaren tai vuoropuhelun, vastakkainasettelun kenties. Tässä sellaiseksi on otettu kysymys, pitääkö kriitikon olla ilkeä. Ja sen pohjustukseksi on otettu kaksi jo edesmennyttä Hesarin kriitikkoa, Jukka Kajava ja Seppo Heikinheimo. Toimittaja Friman kertoo lukeneensa ”kritiikkejä niin kauan kuin muistaa”, mutta arvelee mahtaako juuri muut sitä…
