Havaintoja kuvataiteen kävijätilastoista
Frame Contemporary Art Finland, lyhyemmin vain Frame eli suomalaisen kuvataiteen kansainvälistymistä ja alan viestintää edistävä säätiö julkaisi hiljattain taidegalleriatilaston, ensimmäisen kartoituksen gallerioiden toiminnasta. Jo aiemmin keväällä julkaistiin kuvataidealan muita, siis lähinnä museoiden, kävijälukuja. Aineisto löytyy sähköisenä heidän verkkosivuiltaan.
Museoiden kävijämääriä on käsitelty jo muualla lehdistössä, joten en paneudu siihen sen syvällisemmin. Tärkeää on kuitenkin panna merkille, että museoalan kasvussa juuri taidemuseot ovat olleet vetureita. Kuudessa vuodessa niiden käyntimäärät ovat kasvaneet 57 %, viime vuonna kasvua oli lähes 350 000 kävijää (27 %). Muutamat kulttuurihistorialliset museotkin ovat toki pärjänneet hyvin, kuten Kansallismuseo ja Vapriikki. Taidemuseoistakin nimenomaan pääkaupunkiseudun isot museot ovat onnistujia. Ateneum (397 000 kävijää), Kiasma (320 000), HAM (254 000) ja EMMA (122 000) kahmaisevat valtaosan kaikista vierailuista. Viime vuonna Sara Hildénin vetonaula oli Ron Mueckin näyttely, joka nosti koko vuoden kävijämäärän 127 000:een. Muualla kasvuluvut olivat maltillisempia, mutta Serlachius, Aboa Vetus & Ars Nova, Turun taidemuseo ja Tampereen taidemuseo pääsivät suosituimpiin. Edelleen on kuitenkin hyvä huomata, että lähes puolet museokäynneistä on ilmaisia ja rahoituksesta kolme neljäsosaa on julkista rahaa. Varsin monissa pienissä kaupunkien taidemuseoissa ei kävijämäärissä ole ylletty samaan kasvuun kuin isoissa, ja siellä saattaa olla jopa satunnaista kävijämäärien laskua. Pitkällä aikavälillä pienet museot pärjäävät tasaisesti, jolloin yksittäisten näyttelyiden rooli vuosittaisessa vaihtelussa on merkittävä.
Gallerioiden tilanteen kartoittaminen on ollut paljon pulmallisempaa, koska kenttä on hajanainen eikä tiedonkeruulle ole perinteitä. Luokittelussa on haasteita. Nyt tällainen pioneerityö on tehty. Se ansaitsee kiitoksen. Raportti ja siitä irti saatavat havainnot osoittavat kuitenkin monia kehittämistarpeita tiedonkeruun osalta. Johtopäätöksiä voi tehdä, muutamia kiinnostaviakin havaintoja löytyy. Kaikkiaan selvityksen merkitys jää kuitenkin harmillisen laihaksi.
Kyselynä toteutetun tutkimuksen kohteena oli 116 galleriaa. Siihen vastasi:
- 44 kolmannen sektorin galleriaa (eli lähinnä taiteilijavetoiset, vastausprosentti 75,9),
- 16 yksityistä (vp 38,1) ja
- 6 kunnallista (vp 37,5).
Kun kaksi kolmasosaa vastauksista on taiteilijavetoisista (seurat, yhdistykset, ryhmät) gallerioista, niin tuloksia on välttämätöntä tarkastella vastaajaryhmittäin. Toisaalta vastausprosentit kahdessa muussa ryhmässä ovat sen verran matalia, että niistä johtopäätösten tekeminen on hankalaa. Reilu puolet vastauksista on pk-seudulta, jossa tietysti valtaosa gallerioistakin sijaitsee.
Nämä luvut on nostettu raportissa eniten esille: 1200 näyttelyä, 3000 taiteilijaa (osin päällekkäisyyksiä) ja 700 000 käyntiä. On haluttu nostattaa tunnelmaa, että alalla tapahtuu ja se kiinnostaa yleisöä. Toisaalta se pitää paikkansa, toisaalta nämä eivät kerro alasta kuin hyvin pintapuolisen tiedon.
Esimerkiksi arvioihin käyntimääristä on syytä suhtautua suurella varauksella. Olen itse kysellyt pitkään käyntimääriä ja tapoja mitata niitä. Joissain seuranta on helppoa ja naksuttimella voi rekisteröidä tulijoita. Toisinaan puhutaan enemmän hihasta ravistetuista arvioista. Reilu puolet vastaajista ilmoittaa lukujensa perustuvan selvään seurantaan, muilla kyse on enemmän tai vähemmän arviosta. Esimerkiksi kunnallisten gallerioiden, jotka sijaitsevat vaikkapa kulttuurikeskuksen yhteydessä, kävijämääriä ei kokemukseni mukaan useimmiten oikeasti seurata mitenkään. Kun kaikkien raportin mukaan gallerioiden kävijäkeskiarvo pyörii noin 60 henkilöä/ päivä, niin kyseenalaistan tämän omalla näppituntumalla vahvasti. Toisaalta tässä tietysti keskiarvo on huono mittari gallerioiden suuren vaihtelun vuoksi. Yli puolessa jäädään noin puoleen tai alle tuosta määrästä raportinkin mukaan. Pieni suosituimpien gallerioiden joukko kerää isoja kävijämääriä – ja niissä on siksi samoin vaikeuksia tuottaa luotettavia lukuja.
Jos kävijöiden kokonaismäärän ja näyttelyjen lukumäärän pohjalta tekee yksinkertaisen jakolaskun, niin keskimäärin yhdessä näyttelyssä on käynyt vajaa 600 kävijää. Näinhän ei tietenkään ole todellisuudessa. Mutta voiko sitä ylipäätään pitää alan suosiota edes jollain lailla kuvaavana mittarina? Minusta ei. Tuo kävijämääräkeskiarvo on muuten samaa luokkaa kuin 2010-luvulla vähiten katsojia keränneiden elokuvien katsojamäärä elokuvateattereissa per leffa. Myös suhteessa taidemuseoiden kävijämääriin on syytä keskustella siitä, ovatko galleriat pystyneet houkuttelemaan yleisöä vai olisiko siinä kehittämistä.
Taiteilijavetoiset (seurat, yhdistykset, ryhmät) galleriat antavat lukumäärältään isolle taiteilijajoukolle mahdollisuuden päästä esille. Toisaalta seurojen ja yhdistysten näyttelytoiminnan rahoitus perustuu tähän eli näyttelyvuokriin ja provisioihin. Kulut jäävät kuitenkin pääsääntöisesti taiteilijan maksettavaksi (tuotantomateriaalit, kuljetukset, matkakulut, jopa avajaiskulut). Vastineeksi taiteilija saa tilan ja sen laitteet sekä valvonnan (ja usein vakuutukset). Tämä on tietysti alalla puhuttava pulma: taiteilijana maksat ja ennen kaikkea otat riskin näyttelyn taloudesta.
Taiteilijaryhmiä vastaajissa oli vain 8, joista puolet ei peri mitään maksua. Yksityisissä gallerioissa (n=16) puolet elää vain provisioilla, loput perivät myös vuokraa.
Tutkimus ei anna juurikaan vastauksia gallerioiden talouteen liittyviin kysymyksiin, joka olisi ollut kiinnostavaa. Toki pienissä vastaajamäärissä tunnistaminen on hiukan riski, toisaalta yksityisten gallerioiden taloustiedot ovat muutenkin julkisia, myös yhdistysten laajasti. Ainakin jonkinlaiset liikevaihtotiedot olisivat auttaneet kentän hahmottamista. Nyt vastauksena saatu 10,3 miljoonan euron teosmyynti ei kerro oikeastaan mitään. Tai kertoohan se tietysti tavallaan sen, että alan taloudellinen merkitys on todella pieni. Kun pohjatiedot taloudellisista seikoista ovat olemattomat, ovat kysymykset toimintaympäristön muutoksista vailla kiinnityskohtaa.
Ehkä kaikkein mielenkiintoisin havainto itselleni oli se, että valokuva on esitetyin taidemuoto. Lähes kaikki galleriat (91 %) olivat esittäneet valokuvateoksia. Maalaustaide (85 %) oli kakkonen ja kuvanveisto (83 %) kolmonen. Installaatiot (80 %) ja mediataide (77 %) olivat nekin yllättävänkin suosittuja. Äänitaiteen huonoa asemaa moititaan, mutta 57 % oli esittänyt sitäkin – tosin vain 31 % yksityisistä gallerioista. Yksityisissä gallerioissa niin ikään performansseja nähtiin harvoin, mutta taiteilijaryhmissä usein. Yksityisistä gallerioista 63 % oli antanut tilaa installaatioille, jotka olivat toisaalta hyvin edustettuina seuroissa ja ryhmissä. Sama pätee mediataiteeseen (yksityiset 50 %, seurat ja ryhmät 90-100 %). Ikävä vain, että luonteva jatkokysymys siitä kuinka paljon mitäkin taidemuotoa on varsinaisesti esitetty, jää vaille vastausta. Nyt voi olla, että valokuvanäyttelyitä on vaikka yksi vuodessa, ja loput maalausta. Sitä tulokset eivät avaa laisinkaan.
Olen itse työskennellyt lähes vuosikymmenen kyselytutkimusten parissa, ja siltä pohjalta arvioin käytettyä lomakkeistoa varsin kriittisesti. Siinä on kysytty turhan paljon melko epäoleellisia asioita, mikä tekee vastaamisesta raskasta. Moni tiedonsirpale on tullut toki ikään kuin varmennettua kyselyssä, mutta tulokset ovat alalla toimiville turhan usein jo itsestäänselviä muutoinkin. Osa kysymyksistä on muotoiltu liian löysästi, jotta täsmällisiä johtopäätöksiä voisi tehdä. Monia kiinnostavia aiheita, jotka olisi luontevasti kuulunut kokonaisuuteen, ei ole kysytty lainkaan. Ja tietysti kokonaisuuden kannalta vastausaktiivisuus tulisi saada paremmaksi.
Jotta kyselyaineistojen analysointiin pääsisi kunnolla käsiksi täytyisi olla hallussa raakadata excelissä. Tutkimuksen tekijöiden panokseen johtopäätösten teossa olen siksi pettynyt, että heillä olisi ollut mahdollisuus tehdä sillä keinoin oikeasti kiinnostavia ja tärkeitä, alan kehittämistä edistäviä havaintoja. Ei näillä keskiarvoilla ja jakaumilla ole jatkossa juuri mitään arvoa, edes aikasarjoina. Kävijätutkimus, siis jonkinlainen otos, olisi myös pakollinen lisä tiedon jalostettavuuden kannalta.
