Ars Fennica 2017
Suomessa on kaksi kohtuullisesti näkyvyyttä saavaa kuvataidepalkintoa: Vuoden nuori taiteilija ja Ars Fennica. Ne tosin jäävät kauas monien muiden taiteenlajien palkintojen julkisuudesta, mutta näiden merkitys on kuitenkin suuri alan tunnettavuuden tekijänä. On hyvä ratkaisu nostaa useita ehdokkaita näkyviin näyttelyn kautta. Tänä vuonna näillä palkinnoilla on myös yhdistävä linkki: Kiasman johtaja Leevi Haapala (s. 1972), joka on kummankin palkintolautakunnassa. Se ei ole välttämättä samalle vuodelle aivan ihanteellista, vaikka tietysti alan vaikuttajille näitä vastuita kertyy. Jatkuvuutta Ars Fennican valitsijoissa edustavat Leena Niemistö, joka edustaa tietysti säätiön perustajia, ja Elina Merenmies (s.1967) jäsenenä vuodesta 2009 lähtien (Olisin linkittänyt hänen kotisivunsa, jos sellaiset olisi. On sinänsä hämmästyttävää näinä aikoina, ettei ole. Pitäisiköhän lupautua tekemään?) Tänä vuonna heidän lisäkseen on mukana myös Jussi Kivi (s.1959), joka sai palkinnon 2009. Nyt palkinnon suuruus on 40 000 euroa ja voittajan valitsee amsterdamilaisen Stedelijk-museon johtaja Beatrix Ruf. (Päivitys 17.10. Beatrix Ruf on irtisanoutunut museon johdosta, koska hänen muiden tehtäviensä on koettu olevan ristiriidassa museonjohtajan vastuiden kanssa, myös joidenkin museoiden hankintojen toteutuksesta on noussut vilkas keskustelu.)
Ehdokkaat ovat Kari Vehosalo (s.1982), Pekka ja Teija Isorättyä (molemmat s. 1980), Perttu Saksa (s.1977), Camilla Vuorenmaa (s. 1979) sekä Maija Blåfield (s. 1973).
Ehdokkaat ovat tässä Kiasman ripustuksen mukaisessa järjestyksessä.
Kaikki edustavat samaa sukupolvea ja ovat jo kasvaneet ulos nuoren taiteilijan kuoresta. Jäin pitkäksi aikaa miettimään näyttelyssä kiertämisen ja ehdokkaiden teosesittelyjen kuuntelemisen jälkeen, mistä kumpuaa niihin kaikkiin liittyvä kuoleman, menettämisen ja katoamisen tematiikka. Tuohon aihepiiriin liittyy pohdintoja arvoista, muistista ja elämänkaaresta, jotka peilaavat minusta tekijöiden oman ikävaiheen avaamaa perspektiiviä. Ehkä myös aikamme synkät uutiset ovat heijastuneet teoksiin. Ne on tehty vuoden aikana tätä näyttelyä varten. Näyttelykokonaisuuden läpi kulkiessa nousi itselleni paljon pohdittavaksi myös näiden raskaiden aiheiden käsittelyssä henkilökohtaisuuden ja vieraannuttamisen, etäisyyden vaihtelu.
Kari Vehosalon mustavalkoisten maalausten esittävyyteen liittyy aina jokin outo, levottomuutta herättävä piirre. Pelkistetty värimaailma toimii kuin valokuvassa, eli se nostaa itse aiheen keskeiseksi. Kun teoksen taustalta löytyy Theodore John Kaczynski eli Unabomber, jonka teknologian vastainen kirjepommittaminen jatkui liki 20 vuotta ja vaati kolme kuollutta, ollaan tietysti reaktioherkän aiheen äärellä. Luddiittiseen arvomaailmaan kuului luontoon hakeutuminen, jota kuvaa teoksissa oleva metsässä sijaitseva yksinkertainen mökki. Huippulahjakas matemaatikko perusteli tekojaan omalla pohditulla filosofiallaan, joka oli samalla myös traagisella tavalla vääristynyt. Samalla tavalla näennäisen perusteltujen arvojen varassa tehdään hirmutekoja jatkuvasti, aikamme kuva siis.
Vehosalo nosti esiin myös Martin Heideggerin filosofian suhteessa omiin teoksiinsa. Klassikkofilosofin vaikeaselkoisissa taidetta analysoivissa teksteissä pohditaan sitä, miten kauneus laukaisee jännitteen, rentouttaa ja tähtää siis mielihyvään. Kaunis ymmärretään miellyttäväksi. Heideggeristä – ja Vehosalosta niin ikään – taide on kuitenkin ”olevan olemisen aukaisemista”. Mielihyvä on subjektiivista, eikä siinä ole sinänsä mitään pahaa. Keskittyminen sen etsimiseen taiteesta saattaa silti estää ihmistä kohtaamasta taideteoksessa sen ’ei-tuttuuden’. Tällä ei-tuttuudella on Heideggerin mukaan kyky muuntaa tapaa, miten ihminen on. Samaan pyrki myös Unabomber omalla tavallaan. Vehosalon teosten vahvuus on juuri tässä epämukavuuden luomisessa, toisaalta samalla teosten voimakas etäännyttäminen jättää myös kylmäksi – jos ei siis pääse sisään niiden taustavaikuttimiin.
Pekka ja Teija Isorättyän installaation vaikuttajana on ollut Hugo Simbergin maalaus Kuoleman puutarhassa, yksi suomalaisen symbolismin klassikoista. Simberg teki siitä useita eri versioita, joista tunnetuin on Tampereen tuomiokirkossa. Mustiin kaapuihin verhoutuneet luurankohahmot hoivaavat kitukasvuisia kukkia. Simbergin mukaan kuoleman puutarha on paikka, jonne sielut joutuvat ennen taivaaseen pääsyään. Kasvit symboloivat ihmissieluja, jotka vaatimattomassa olomuodossaan odottavat tulevaa. Sokkeloinen puutarha on välttämätön pysähdyspaikka. Tässä installaatiossa akryyliset käsivarret liikuttelevat kirurgisia välineitä kohti kasveja, ja liike käynnistyy eri puolille puutarhaa asetettujen liiketunnistimien käskystä. Teoksen vaikuttavuus syntyy parhaiten, kun siellä liikkuu yksin. Kirurgiset välineet taiteilijat saivat sairaalasta lahjoituksena, ja ne viittaavaat samalla myös omaan ympäristöönsä. Sairaala on sekin eräänlainen sielujen pysähdyspaikka, toivon ja murheen tyyssija. Hauska sattuma muuten oli se, että avajaisia seuraavana päivänä juttelin eräässä galleriassa toisen kävijän kanssa. Kävi ilmi, että hän oli juuri tuon sairaalan kirurgeja ja ollut omalta osaltaan poistamassa teokseen päätyneitä instrumentteja käytöstä. Vaikka tämän teoksen tematiikassa on myös näitä synkkiä sävyjä, on se silti leikkisä ja hauskakin, kuten heidän muutkin teoksensa.
Perttu Saksa on oikeastaan läpi tuotantonsa tarkastellut ihmisen suhdetta eläimiin etiikan ja arvojen peilinä. Hän on arvostellut ankarasti tapaa, jolla lemmikkien, luonnon ja tuotantoeläinten kuvaaminen luo meille mielikuvia niiden erilaisuudesta. Suljemme silmämme eläintuotannon julmuudelta, mutta ajattelemme petojen ikään kuin inhimillistä pahuutta. Näiden aiheiden käsittelyssä hän ei päästä katsojaa helpolla, ei taustalla olevien pohdintojen eikä kuviensa estetiikan suhteen. Usein tummasävyiset kuvat vaativat tarkempaa katsomista, jolloin niiden monitasoisuudesta saa myös kiinni. Viime vuosina hän on innostunut vanhoista, 1800-luvun puolivälin kuvaustekniikoista, joissa märkälevylle syntyvä kuva on uniikki. Kuvien käsityömäisyys ja tietty sattumanvaraisuus ovat vahva kontrasti nykyisen digitaalisen kuvan teknisyydelle ja virheettömyydelle. Abstrakteilta näyttävissä kuvasarjoissa kohteena on ollut veri, ja ne kertovat siitä kuinka tuo pysäyttävä punainen on tavallaan kielletty kuvastossamme. Perttu Saksa huomatti, että esimerkiksi Vietnamin sodasta otettiin värikuvia mutta julkaisut olivat mustavalkoisia. Sotilaat näyttivät mutaisilta, vaikka todellisuudessa olivat veren tahrimia.
Olen viime aikoina lueskellut erästä vuonna 2007 julkaistua kirjaa, jossa on eri valokuvan tyylilajien tunnettujen edustajien haastatteluja. Tuolloin vain kymmenen vuotta sitten vain harva oli siirtynyt kokonaan digitaaliseen kuvaukseen, vaikka käytti sitä toisinaan. Toki filmi on edelleen taidevalokuvan parissa käytössä, mutta vuosikymmenessä tapahtunut murros valokuvassa on silti valtava. Saksa edustaakin tavallaan noussutta vastareaktiota, jossa valokuva ikään kuin palaa ilmaisullisille juurilleen.
Camilla Vuorenmaan puulle kaivertaen ja maalaten tehdyt teokset ovat tuoneet hänelle jo Suomen taideakatemian palkinnon pari vuotta sitten. Näyttely EMMAssa oli suosittu ja sai myös myönteiset kritiikit. Vuorenmaa sai viisivuotisen apurahan, jonka turvin on ollut mahdollista lähteä etsimään myös uusia ilmaisullisia uria. Hänen näyttelynsä Forum boxissa oli kuitenkin jopa pienoinen pettymys, mutta nyt jälki on jälleen vaikuttavaa. Egyptiläisen hautakammion olemusta jäljittelevä maalausinstallaatio yhdistää tuosta edellisestä näyttelystäkin tuttua mustaa valoa (eli hohtavin materiaalein tehtyjä maalauksia) ja valkoista valoa (tutumpaa Vuorenmaan ilmaisua). Kuvien aiheissa on henkilökohtaisuutta, kuten hänen kuolleen äitinsä suremisesta lähteviä töitä (äiti ja hänen veljensä, äidin eräänlainen kuolinnaamio), mutta siellä on myös hänelle tuttua urheilijoiden käyttöä elämän symbolina. Kaatunut taitoluistelija muistuttaa meitä arvostamaan ja oppimaan epäonnistumisista. Vuorenmaa harrastaa kirjailijoiden kotimuseoissa käymistä, joissa pääsee aistimaan myös heidän omien elämäntarinoidensa usein traagisiakin vaiheita. Esimerkiksi Victor Hugon elämä oli täynnä vaikeuksia, itsemurhan tehneen Virginia Woolfin sisar Vanessa Bell oli maalari, ja kirjailijan koti täynnä sisaren maalauksia. Vuorenmaan teoksen kammiomaisuus ja tunnelmiltaan vaihtelevat maalaukset vyöryvät toisaalta päälle, toisaalta kokonaisuus on intiimi ja herkkä.
Maija Blåfield sanoi, ettei pidä galleriaympäristöä yleensä kovin otollisena hänen dokumentaaris-fiktiivisille elokuvilleen. Nyt Kiasmassa on kuitenkin poikkeuksellisen hienot puitteet, eräänlainen pienoisteatteri, mikä antaa teoksille niiden ansaitseman rauhan ja äänentoiston. Blåfield on ensisijaisesti elokuvantekijä, vaikka tuotantoon mahtuu myös still-kuvaa. Tukena on ollut esimerkiksi äänisuunnittelussa tuttu tekijä pitkältä ajalta, mikä auttaa halutun lopputuloksen tekemisessä. Vaatii se silti huolellista ja tinkimätöntä työtä.
Blåfieldillä on taito löytää kiinnostavia, hiukan marginaalissa olevia aiheita, jotka ovat kuin oudosti kalskahtavia kaikuja valtavirran elämänmenosta. Hänen aiempi teoksensa Kulta-aika on nähtävissä myös Yle Areenassa. Nyt nähtävästä teoksesta löytyy verkosta traileri (alla on myös linkki). Kuudesta episodista koostuva rapiat puolituntinen filmi koostuu kolmesta hiukan pidemmästä pätkästä ja niitä rytmittävistä lyhyistä tuokioista. Yhdistävänä tekijänä voi sanoa olevan muutos, jota yritämme hallita sen vaikeudesta, jopa mahdottomuudesta huolimatta. Kiinnitin paljon huomiota filmin ääniraitaan, jota tekijän oma ääni hallitsee ja samalla nivoo myös kokonaisuuden eheäksi. Äänessä on eteerisyyttä ja inhimillisyyttä, se on kuitenkin myös kuin tieteiselokuvan tekoälylle luotu hiukan keinotekoinen, etäinen puhuja.
Teoksessa on tummia sävyjä (ihan kirjaimellisestikin, kun Huippuvuorien sateisessa kaamoksessa ei näe juuri mitään), mutta ne suodattuvat säästeliäästi katsojan mieleen. Ne kuitenkin palaavat ajatuksiin vielä myöhemmin, tai ainakin itselleni kävi niin. Maailman vanhin ankerias on kuulemma kaikkien Ruotsissa tuntema tarina; siinä on mieleenpainuvan tragikoomisia piirteitä. Blåfield venyttää muutenkin dokumentaarisuuden rajoja. Tarinoissa ei liu´uta sentään surrealistisiin ulottuvuuksiin, mutta ne ovat kuin kaupunkitarinoita: et voi koskaan tietää, mikä on liioittelua ja mikä totta.
TRAILER: Tuhoutumisesta ja säilyttämisestä | On Destruction and Preservation from Maija Blåfield
Kaikkiaan Ars Fennican näyttelykokonaisuus on sekä sisällöllisesti että ripustuksellisesti hienoa työtä. Kaikkien tuotannossa teokset nousevat ainakin omassa katsannossani taiteilijoiden parhaiden joukkoon. Valitaan voittajaksi sitten kuka hyvänsä, ei tuomari tee huonoa päätöstä.
