Tapaus Rauhala
Osmo Rauhalan näyttely Didrichsenin taidemuseossa nousi otsikoihin pääasiassa muista kuin taiteellisista syistä. Täytyy siis blogistinakin kajota tähän myrskyyn viskilasissa. Jos joltakulta on mennyt tämä pieni kohu ohi niin pikakertaus: Juho Typpö kirjoitti Helsingin Sanomiin Rauhalan haastattelun, jossa mainitsi tämän olevan yksi maan kansainvälisesti menestyneimmistä ja tunnetuimmista nykytaiteilijoista. Kriitikko Otso Kantokorpi kirjoitti facebookissa, että väite ei pidä paikkaansa eli Rauhalaa ei maailmalla tunneta. Tästäkin Hesari kirjoitti. Sen jälkeen joukko taidemaailman vaikuttajia kirjoitti vastineen, jossa perustelivat Rauhalan olevan juuri mainitunlainen menestyjä. Tämän porukan mielestä Kantokorpi on sen sijaan kuin vanha Winchester, josta lähtee kyllä kova pauke mutta ei sillä mihinkään osu. Ja liipasinkin on kovin herkkä, kutit lähtevät liian kevyesti. Palataan tähän hiukan myöhemmin mutta muistellaan ensin hiukan menneitä. Kuvat ovat Didrichsenin näyttelystä.
Rauhala nousi julkisuuteen 80-90-lukujen taitteessa, jolloin takana oli huikentelevainen nousukauden leimaama vuosikymmen. Taiteesta oli tullut kauppatavaraa ja sijoituskohde, rohkea ja kokeellinen taidekin menestyi. Edellisen vuosikymmenen poliittinen paino oli keventynyt, tai jopa ohitettu. Tämän nousukauden jälkeen Suomi vajosi lamaan ja synkkyyteen. Kekkoslovakian tunkkaisuutta alkoi hälventää uudenlainen citykulttuuri, toisaalta samaan aikaan nousi myös vihreä liike ja eräänlainen paluu perusarvoihin. Tässä kohtaa Rauhalan pelkistetyt, luonnosta ammentavat teokset osuivat oikeaan saumaan. Hän edusti kirkasotsaista, rehellistä maalaispoikaa, jolla on jalat tukevasti luonnossa ja aidoissa asioissa. Toisaalta hän oli New Yorkissa opiskelleena keitetty maailman kovimman citykulttuurin liemissä. Hän oli kaupallinen, kuten 80-luvun taideympäristö, mutta sen maskina oli vilpittömyyden ja juurevuuden leima. Rauhalan teoksiin liittyi aina kiehtova tarina, mikä oli jollain tavalla uutta. Valinta Vuoden nuoreksi taiteilijaksi vuonna 1992 antoi hyvän mahdollisuuden kirkastaa tätä aikaan istuvaa taiteellista uraa julkisuudessa. Rauhalasta tuli julkisuuden lemmikki. Myös joitakin kansainvälisiä näyttelyitä karttui ansioluetteloon, ja 90-luvun loppupuoliskolla jopa useita vuodessa.
Rauhalankin käyttämää metodia eli sitä, että teoksilla täytyy olla tarina, on käytetty menestyksellisesti esimerkiksi valokuvan puolella Helsinkin Schoolissa. Timothy Persons on korostanut sen merkitystä erityisesti. Rauhala on hakenut omat tarinansa usein tieteestä, matematiikasta tai luonnontieteistä. On peliteoriaa ja nyt peilitestiä. Minusta nämä tarinat ovat usein – mutta eivät aina – tuntuneet päälleliimatuilta ja hiukan teennäisiltä. Olen kuitenkin juuri tuolloin 90-luvulla pitänyt Rauhalan töistä, joissa pelkistetyt kuva-aiheet ja graafinen käsittely olivat omaleimaisia. Osa Rauhalan laajasta suuren yleisön suosiosta selittyy kai sillä, että teoksissa on monen mielestä jotain erityisen suomalaista. Kun se yhdistyy tähän niin paljon esille nousevaan Jenkeissä opiskeluun ja puolet vuodesta asumiseen New Yorkissa, niin olen kuullut monen puhuvan kuvien eräänlaisesta ikonisuudesta, suomalaisuuden happotestistä. Suomalainen ydin on säilynyt vahingoittumatta maailman turuillakin. Minua on päinvastoin aina ihmetyttänyt, miten Rauhala on pystynyt Amerikassa välttämään lähes kaikkien taidevirtausten vaikutukset. Mediataiteen nousuun hän kuitenkin aikoinaan tarttui. Tosin juuri tässä välineessä hän on minusta onnistunut heikoiten. Muistan vuoden 2004 näyttelyn Helsingin taidemuseossa, jossa Rauhalalla oli esillä muutamia videoteoksia. Hän oli tallentanut isojen lintuparvien liikkeitä, joissa on toki oma visuaalinen tehonsa. Toteutukseltaan ne eivät olleet kuitenkaan kovin onnistuneita. Tuosta näyttelystä jäi minulle varsin kaksijakoinen tunnelma. Maalausten puolella oli tuttuja elementtejä, jotka edelleen toimivat omilla vahvuuksillaan. Olen usein ehkä liiankin kova odottamaan uudistumista, mutta tuolloin siihen ei vastattu. Satuin olemaan myös lehdistötilaisuudessa paikalla ja muistan silloin miettineeni juuri teoksiin liittyvien tarinoiden ulkokohtaisuutta. Näyttely Kiasmassa vuonna 2012 ei ollut ehkä suoranainen pettymys, mutta ei missään tapauksessa avannut juuri mitään uutta. Kotimaassa Rauhala on joka tapauksessa saavuttanut vankan aseman. Teoksia on ollut esillä tärkeimmissä museoissa, ja myös niiden kokoelmissa niitä on runsaasti. Erityisen paljon Rauhalan teoksia on jostain syystä pankkien kokoelmissa, myös ulkomailla. Anekdoottina mainittakoon, että hän on unohtanut liittää listaan Suomen Postin. Rauhalan työ on siellä pääkonttorin seinällä näkyvällä paikalla (ellei ole viime käyntini jälkeen siirretty).
Mutta entä tämä ulkomaiden menestys? Rauhala on osallistunut noin tusinaan museonäyttelyyn ulkomailla, joista puolet on yksityisnäyttelyitä. Viimeisestä on kuitenkin kulunut aikaa jo kahdeksan vuotta ja sitä edellisestä kymmenen. Nyt esillä olevan Didrichsenin näyttelyn lehdistötilaisuudessa tuli mainittua näyttely Rio de Janeiron modernin taiteen museossa 2009 (siis se viimeisin). Tuon näyttelyn kuraattori oli muuten Edson Cardoso, joka perusti samoihin aikoihin AVA Gallerian Helsinkiin. Hän on vuosien aikana tehnyt valtavasti työtä suomalaisen taiteen viemiseksi Brasiliaan ja järjestänyt kymmenille taiteilijoille mahdollisuuden olla siellä esillä. Tämä oli myös avaus yhteistyölle Rion ja EMMA museon kanssa. On toki meriitti päästä tuollaisen ison museon saleihin ja melkoisen isostikin. Rauhalan töitä oli siellä esillä peräti 16. Työntöapua näyttely siis sai muustakin kuin Rauhalan kansainvälisestä maineesta.
Sen jälkeen Rauhala ei olekaan ollut esillä museoissa. Gallerianäyttelyitä ulkomailla on toki kertynyt, ja tämä Didrichsenin näyttely on ollut esillä jo aiemmin parissa galleriassa. En pysty arvioimaan näiden painoarvoa, mutta googlailemalla saa jonkinlaisen käsityksen. Ne eivät edusta omien kaupunkiensa kärkeä tai merkittävää julkisuutta kerääviä tekijöitä. Käytännössä Rauhalan näkyvyys ja menestys ulkomailla on ollut laskusuuntainen tällä vuosituhannella. Juttelin taannoin Tommi Grönlundin ja Petteri Nisusen kanssa kansainvälisestä näyttelymaailmasta heidän retrospektiivinsä puitteissa Taidehallissa. Heillä on kaikkiaan himpun vajaa 100 kansainvälistä näyttelyä; Rauhalalla on kaikki ryhmä- ja gallerianäyttelyt laskien seitsemisenkymmentä. Kansainväliset kuraattorit oppivat tietämään tekijät, kun he ovat esillä jossain näkyvässä paikassa. Usein taiteilija lokeroidaan samalla edustamaan tiettyä välinettä tai aihepiiriä. Käytännössä siis näkyvyys tuppaa kumuloitumaan, jos taide osuu kiinnostavaan virtaukseen. Samalla tuo koneisto on armoton: jos ei edusta ajassa olevaa aihetta tai välinettä, ja jos taiteilijan tuotanto ei uudistu riittävästi, putoaa tuosta nosteesta pois. Näin näyttää ainakin minun silmiini Rauhalan kohdalla käyneen. Hän osui 90-luvun lopulla ja tämän vuosituhannen alussa sellaiseen saumaan, joka kiinnosti myös kansainvälisesti. Se vire ei kuitenkaan riittänyt aivan mahtavaan lentoon. On hänellä toki menestystä ja huomiota takavuosilta, mutta nyt mennään kyllä pikemmin näillä vanhoilla höyryillä.
Kun puhutaan Rauhalan kohdalla siitä, että hän oli nykyisen taiteen kansainvälisyyden pioneereja, niin olen itse hiukan hämmentynyt. Taiteilijathan ovat kautta aikojen lähteneet ulkomaille opiskelemaan ja pitämään näyttelyitä. Ehkä 80-luvulla ei lähdetty ulkomaille sankoin joukoin, eikä varsinkaan New Yorkiin mutta ei se nyt aivan tavatonta ollut. Samalla täytyy nykyhetkestä muistuttaa, että taiteilijoiden esiintyminen ulkomailla museoissa ja gallerioissa on jo niin arkipäiväistä ettei se herätä enää suuria reaktioita. Tietysti juuri uutisissakin ollut Elina Brotheruksen näkyvyys on poikkeus. Itse asiassa Rauhalan kohdalla voi jopa ihmetellä sitä, että juuri nykyisin kansainvälisyyden ollessa niin tuttua, ei hänen töitään löydy ulkomailta museonäyttelyistä laisinkaan.
Kun Rauhalan mainetta puolustamaan Hesarissa oli ilmestynyt joukko taidemaailman vaikuttajia, niin on pakko ottaa esille vielä eräs näkökulma. Tässä vaikuttajien kirjelmässä oli muuten kummallinen journalistinen piirre: mielipidekirjoitus oli toimituksellisen aineiston paikalla. Mutta siis varsinainen asia on se, että Rauhala on mielellään asettunut suomalaisen vasemmistolaisen taidemaailman ulkokehälle ja edustanut kilpailuhenkistä amerikkalaista koulukuntaa. Siihen on liittynyt tahallisia tölväisyjä poliittisista kannoista ja apurahataiteilijoiden asemasta. Rauhala oli ajamassa Guggenheimia Helsinkiin (ja Hesarin kirjoituksessa esiintyneet olivat vankasti samassa rintamassa) ja oli Nokian taidekokoelmaa valinneessa ryhmässä. Suhteita liike-elämään ja päättäjiin on solmittu. Rauhala on presidentti Niinistön suosikki ja hän oli jopa avaamassa näyttelyn.
Kun tässä kohtaa jyrähtää vasemmistolainen kriitikko, että maine on feikki, niin mukaan tulee muutakin kuin taidekeskustelua. (Pitäisiköhän tuohon alun asevertaukseen vaihtaakin Winchesterin tilalle kolhiintunut Kalasnikov…) Rauhala on varmasti suomalaisen taidemaailman brändäyksen ja suhdeverkostojen luomisen ykkönen. Enkä sano tätä paheksuakseni, se on osa tätä bisnestä. Toisaalta on syytä myös nähdä tämän markkinakoneiston taakse, kun arvioidaan menestystä ja kansainvälistä merkitystä.
Siihen nähden, että Rauhala on arvostellut julkisen tuen antamista, niin on hyvä muistaa hänen saamansa valtava tuki taiteen viennissä (esimerkiksi lähestystöjen ja muiden instanssien kautta). Apurahakritiikki asettuu sekin hiukan eri valoon, kun muistaa Rauhalan saaneen viisivuotisen apurahan vuonna 2009. Minua tässä kuohunnassa on ihmetyttänyt se, että Rauhalan menestystä on haluttu arvioida ikään kuin joko-tai-asetelmana. Esimerkiksi hänen entinen galleristinsa Eero-Pekka Rislakki on kirjoittanut somessa Rauhalan lokaan vetämisestä. Tästä ei kai ole kysymys. Rauhala ei kuitenkaan sijoitu tällä vuosituhannella edes pistesijoille suomalaisten taiteilijoiden kansainvälisessä menestyksessä, mutta ei hän toki vailla sitä ole. En itse asetu mihinkään kannattaja-vastustaja-leiriin Rauhalan suhteen näissä ulkotaiteellisissa asioissa, ja hänen taiteensa suhteen näen sekä vahvuuksia että edellä kuvattuja kehityskaaria. Guggenheimia vastustin siksi, että se olisi ollut esitetyillä ehdoilla huono diili. Muuten olisin erittäin mielelläni ottanut Helsinkiin lisää taidetarjontaa. Koen siis olevan tässä ihan neutraalin arvioinnin parissa.
Entä sitten tämä Rauhalan näyttely, miltä se näyttää? Inspiraatio on jälleen löytynyt tieteestä, nyt peilitestistä ja matematiikasta. Peilitestissä eläin tunnistaa peilikuvastaan itsensä, mitä testataan laittamalla punainen merkki eläimeen. Kun se ryhtyy poistamaan sitä, tulkitaan se merkiksi eläimen tietoisuudesta. Rauhala on innostunut siitä, että rauskut kuuluvat tämän testin ”läpäisseihin” lajeihin. Muita ovat apinalajit, delfiinit, norsu ja esimerkiksi harakka. Mutta itse asiassa rausku ei ole läpäissyt testiä: se muuttaa kyllä käytöstään, mutta kukaan ei pysty sanomaan mitään sen tietoisuudesta. Se ei siis kuulu näihin muutamiin tietoisuuden edustajiin mutta mainitaan kyllä tuon käytösmuutoksen vuoksi. Mutta mitäpä pienestä epätarkkuudesta, jos tarina on hyvä… Rauskut kuuluvat muuten samaan lahkoon haiden kanssa ja voivat elää 50 vuotta. Peilitestiä on muuten etologiassa kritisoitu myös aika kovasti eli ihan myöskään tuoreen tiedon äärellä ei olla. Mutta taide ei tietenkään ole tiedettä. Rauskut sopivat hyvin Rauhalan kohteiksi geometrien muotonsa vuoksi, ja monet muutkin taiteilijat ovat niitä käyttäneet aiheinaan. Suomalaisista esimerkiksi Hannu Väisänen on jo aiemmin maalannut rauskuja.
Minulle jäi näyttelystä kaksijakoinen tunnelma – jälleen siis Rauhalan kohdalla. Nuo taustatarinat eivät minua oikein innostaneet. Sen sijaan maalauksissa käytetty vahan ja öljyn yhdistelmä on jännittävä luoden hiukan kohollaan olevan, hyvin orgaanisen oloisen pinnan. Myös värimaailmat ovat teoksissa kiehtovia tuohon tekniikkaan yhdistettynä. Mukana on myös hyvin tuttua Rauhalaa usealla erillisellä kankaalla olevissa teoksissa ja pelkistettyjen eläinkuvien kautta. Nuo rauskut ovat kuitenkin parasta Rauhalaa, jota olen nähnyt aikoihin. Teoksista uupuu kuitenkin jotenkin intohimo tekemiseen, ja aiheiden etäisyys tuntuu myös vieraannuttavalta. Siellä on joitakin aivan uusia teoksia, mutta kyse on siis jo muualla kiertäneestä kokonaisuudesta. Yksi videoteos on mukana, putoavia kirjaimia sisältävä, jollaisia on nähty Rauhalalta jo kovin monta. Yksi oli juuri esillä myös Nokian kokoelmassa EMMAssa. Siksi mieleeni tuli vertaus tuon firman viimeisiin puhelimiin: aika on ajanut jo hiukan ohi, eikä vanha maine ihan jaksa kantaa eikä uusi tekniikkakaan (Nokialla se oli kamera). Tyyliin tottuneille ja sitä ihaileville tarjolla on kuitenkin juuri sitä, mitä odotetaan. Ymmärrän kyllä, että näistä pidetään.
