Francesca Woodman Valokuvataiteen museossa
Francesca Woodmanin (1958-1981) tarinassa on kaikki nykyaikaisen taiteilijalegendan ainekset. Nuori taiteilija keskittyy valtavalla intohimolla taiteeseensa, taloudelliset huolet painavat eikä julkista hyväksyntää irtoa. Taiteilija uhraa itsensä taiteelleen – Woodmanin tapauksessa sekä vertauskuvallisesti että traagisen konkreettisesti. Masennuksesta kärsinyt nuori nainen syöksyy manhattanilaisen pilvenpiirtäjän korkeuksista kuolemaan vain 22-vuotiaana. Myöhemmin kuvat ”löydetään” ja taiteilijasta tulee myyttinen tähti. Woodman on inspiroinut myös monia nykyisiä valokuvaajia. Juttelin näyttelyn lehdistötilaisuudessa esimerkiksi Elina Brotheruksen kanssa, ja hän kertoi teosten tehneen vuonna 1993 suuren vaikutuksen. Woodmanin töitä oli silloin esillä ja nuori valokuvauksen opiskelija eläytyi niiden maailmaan syvästi, eikä hän suinkaan ollut ainoa. Woodman on vedonnut etenkin naisten mielikuvitukseen. En itse muista kovin tarkkaan tuota näyttelyä, mutta olin kyllä nähnyt teoskuvia myöhemmin jonkin verran. Niissä oli jännittäviä tunnelmia, mutta eivät ne silti olleet minua aivan valtavasti huumanneet. Siksi olikin erityisen kiinnostavaa tutustua nyt esillä olevaan laajaan, noin sadan teoksen teoksen kokonaisuuteen. Se kattaa viidenneksen Woodmanin koko tuotannosta. Näyttelyn nimi On Being an Angel kertoo yhdestä Woodmanin kuvissa toistuvasta kuva-aiheesta, mutta viittaa myös taiteilijan vaiheisiin.
Woodman oli taiteilijaperheen tytär, hän oli elänyt visuaalisen taiteen ympäröimänä ja touhunnut sen parissa jo lapsesta saakka. Valokuva eli hänen viisi-kuusivuotisen uransa aikana murrosta taiteena. Vaikka valokuvaus oliollut yksi kuvataiteen ilmaisumuoto tietysti jo pitkään, niin sen identiteetti nykyisenlaisena taiteena on kuitenkin perua 70- ja 80-luvuilta. Museot alkoivat esittää valokuvateoksia ja hankkia niitä kokoelmiinsa. Ilmaisukeinot irtaantuivat yhä enemmän poliittisesta ja reportaasikuvauksesta, jotka nekin elivät vahvaa kautta. Ehkä keskeisimmin tämä vaihe näkyi juuri New Yorkissa, jossa taiteen marginaalista nousi muutenkin uusia virtauksia. Tietysti myös kilpailu julkisuudesta ja menestyksestä oli kovaa. Olen itse aina sijoittanut Woodmanin juuri tähän ajalliseen perspektiiviin, sillä aikalaisvaikutteet näkyvät hänen työssään. Woodmanin opettajana Rhode Island School of Designissa oli Aaron Siskind, valokuvan edustaja abstraktin ekspressionismin saralla. Siskind kuvasi paljon myös ränsistyneissä taloissa ja oli aiemmin tehnyt myös raportoivaa kuvaa slummeista. Ainakin Siskind varmasti rohkaisi kuvallisiin kokeiluihin – ja siitähän Woodmanin työssä monessa suhteessa on kyse. Hän testasi sekä välineen että kuvallisen ideansa toimivuutta. Laaja näyttely kertoo myös tällaisentyöskentelyn epätasaisuudesta: jotkin kuvat toimivat todella vahvasti, osa taas jää ulkokohtaiseksi kokeiluksi, jopa kömpelöksi. Esikuvien vaikutus näkyy toki myös toisinaan hyvin suoraan, etenkin surrealistisen taiteen rooli. Siellä on muotojen kokeilua, josta ainakin minulle tulee mieleen esimerkiksi Edward Weston.
Kiinnostavinta Woodmanin kuvissa onkin niiden ilmapiiri, jossa liikutaan ahdistuksesta eskapismiin,kärsimyksestä enkelin keveyteen ja hiljaisuudesta huutoon. Hän käytti itseään mallina, koska ”oli aina saatavilla”. Näinhän tekevät monet muutkin valokuvaajat. Woodmanin töissä näen itse kuitenkin paljon myös identiteetin etsintää, hapuilua ristiriitojen keskellä. Joissakin kuvissa tuo psykologinen retki vaikuttaa lähes pakahduttavan kuvaajan. Kehollisuus on välillä seksuaalista, toisinaan alastomuudesta huolimatta siitä puuttuu sellainen vire tyystin. Välillä kuva toimii muotojen, valojen ja varjojen kautta; malli on vain yksi elementti. Monissa Woodmanin tunnistettava olemus ja intensiivinen katse kiinnittää katsojan huomion ja pakottaa mielen pohtimaan tarinaa. Pitkillä valotusajoilla otetut ”haamukuvat” käyttävät tilan pelkistettyjä aineksia. Yksi oikeastaan kaikkea Woodmanin tuotantoa yhdistävä seikka on kuitenkin eräänlainen sisäänpäinkääntyneisyys, omaan itseen keskittyminen. Se ei ole niinkään narsistista – joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta – vaan pikemmin hyvin paljasta ja alttiiksi asettuvaa. Katsoja on ikään kuin tirkistelijä, joka katsoo alastoman vartalon ohella myös paljaaksi riisuttua henkistä olemusta. Sitä peittää toisinaan jonkinlaisen roolin rääsy, mutta silti takana on tuo hauras, intohimoinen mieli. Tätä tulkintaa tietysti vahvistaa Woodmanin varhainen kuolema, mutta kyllä sen kokee kuvissa muutenkin. Se tarjoaa myös aineksia hyvin monitasoiselle psykologiselle analysoinnille ja merkityksien etsimiselle. Woodman oli kyllä lukenut myös psykoanalyyttisten symbolien merkityksestä, sekin käy selväksi välillä hienovaraisemmin, toisinaan suoremmin. Toisaalta, kuten jo edellä mainitsin, samaa paloa ei löydy kattavasti kaikista teoksista. Kun vedokset ovat pieniä, itse asiassa suurin osa vaikuttaa rullafilmikameran pinnakkaisilta, niin nykyvalokuvalle tyypillistä päälle vyöryvää efektiä ei juurikaan synny. Perikunta haluaa kuvia esitettävän siinä koossa, jossa Woodman ne itse vedosti. Pieni koko pakottaa keskittymään kuvaan, mutta se on myös armoton joillekin kuvallisille ideoille.
Kaikkiaan minulle Woodmanin tuotannosta löytyy nippu vahvoja, poikkeuksellisen mieleenjääviä kuvia. Paljon suurempi osa kuvista näyttäytyy lahjakkaan mutta vielä omaa ilmaisuaan etsivän kuvaajan tuotoksilta, joissa on vahvoja tunteita, kuvallisia oivalluksia ja teknistä hallintaa. Ne kaikki eivät vain osu aina samaan kuvaan. Mukana on myös sellaista kuvaa, joka kertoo enemmän henkilön matkasta kuin ovat valokuvina erityisen merkittäviä.
Woodmanin suhteen olen useasta artikkelista lukenut viittauksia selfieihin, siis että hän otti niitä jo 70-luvulla. Tällainen vertaus osoittaa minusta jokseenkin täydellistä ymmärtämättömyyttä joko Woodmanin töistä tai selfiekulttuurin ajureista – tai molemmista. Siinä missä Woodman avaa väylän sisimpäänsä ja kipeisiinkin tuntoihin, niin selfie esittelee ihanneminää. Siinä missä Woodman etsii ilmaisun rajoja, selfie toimii rasittavien maneerien kautta, standardien varassa. Siinä missä Woodman pakenee ja asettuu marginaaleihin (jota autiot talot symboloivat), selfiet todentavat ihmisen läsnäoloa tapahtumissa, elämän keskellä (jota selfiet julkkisten tai nähtävyyksien edessä ilmentävät). Taiteessa omakuvilla on tietysti myös oma perinteensä, mutta Woodman ei kuvaa Francescaa, vaan asettaa itsensä kuviensa materiaaliksi. Siinä on vissi ero. Selfie on aina kuva kohteestaan, se on eräänlainen todiste ja dokumentti juuri siitä henkilöstä juuri siinä tilanteessa . Aivan samalla tavalla esimerkiksi Brotheruksen kuvissa hän on itse kuvissaan yksi elementti, johon toki myös vuotaa hänen persoonaansa – silti kummankaan kuvaajan töissä ei ole kyse selfieistä eikä narsismista.
