Manifesto
Taidehallin yhteistyö Juhlaviikkojen jatkuu jälleen kiinnostavissa merkeissä. Julian Rosefeldtin (s. 1965) Manifesto on kerännyt haltioituneita arvioita ympäri maailmaa. Se on tosiaan kiertänyt useassa paikassa; moni suomalainen on nähnyt sen jo aiemmin Berliinissä ja se on nyt samaan aikaan esillä myös Buenos Airesissa.
On jopa hiukan sääli, että niin suuren osan ylistyksestä on kaapannut lukuisissa hahmoissa esiintyvä australiaissyntyinen Cate Blanchett. Hän on toki suuri elokuvatähti, jonka meriitteihin kuuluu merkittäviä Hollywood-tuotantoja, mutta listalta löytyy myös kunnianhimoisia pienemmän budjetin töitä. Rosefeldt luonnehti näitä Blanchettin 12 roolia Manifestossa tarkoituksellisen karikatyyrimaisiksi. Ja tosiaan hahmot syntyvät tietoisen liioittelun kautta – silti Blanchett pystyy sisällyttämään niihin myös hyvin hienovireisiä nyansseja. Olen itse käynyt katsomassa Manifestoa nyt kolmasti ja näyttelijäntyöstäkin löytyy jatkuvasti uutta. Vielä enemmän itse asiassa kuitenkin löytää näiden noin kolme minuuttisten pätkien rikkaasta visuaalisesta maailmasta jännittäviä detaljeja. Meikkauksella, puvustuksella, lavastuksella ja arkkitehtonisella rakenteella on luotu hätkähdyttävän omalakinen maailma. Blanchett on tässä ryhmätyön yhtenä osana juuri oikealla tavalla virittynyt, ja voi hyvin kuvitella kuinka hauskaa hänestä on ollut tehdä näitä hahmoja. Filmit on tehty lyhyessä ajassa, vain noin kuukaudessa ja miljoonan euron budjetilla. Siinä on jäänyt sopivasti myös eräänlaista improvisaation keveyttä, vaikka kokonaisuudet on tietysti suunniteltu huolellisesti etukäteen.
Blanchettin päätyminen projektiin mukaan oli pikemminkin sattumaa kuin markkinahenkinen veto. Rosefeldt tapasi hänet näyttelynsä avajaisissa ja siitä työ lähti etenemään. Vain muutaman tapaamisen valmistelu riitti pohjustukseksi. Rosefeldt on opiskellut arkktehtuuria, vaikka ei omien sanojensa mukaan oikeastaan tähdännyt siihen työhön. Hän koki sen palvelevan omaa taidekäsitystään. Hän onkin useissa töissään kiinnostunut juuri tilan merkityksestä, maiseman, ympäristön ja rakennusten vuorovaikutuksesta ihmisen kanssa. Niiden varassa paljolti toimii myös Manifeston maailma.
Kun kyse on taidesuuntien julistuksista, manifesteista, on tietysti kaiken tuon kuvallisen, visuaalisen ohella tärkeää se mitä puhutaan. Vai onko? Kun tekstejä kuuntelee, huomaa pian kiinnittävänsä huomiota niiden mahtipontiseen mutta tyhjään kuminaan. Muutaman lauseen tiivistykset nousevat esille, mutta koukeroista löytyy muutakin. Tekstit eivät muodostu tosin aivan helpoimmasta englannin sanastosta, eikä kaikki tullut aina sanasta sanaan aivan selväksi minullekaan. Tekstit voi kuitenkin myös lukea näyttelykirjasta, suosittelen sen ostamista. Kun useita videoteoksia on vierekkäin, niin niiden äänet vuotavat osittain toistensa päälle. Se on tarkoituksellista, sillä looppien lopussa on nouseva, resitoiva osuus, jolloin syntyy ikään kuin näiden julistusten kakofonia. Sillä on hiukan uskonnollisen seremonian äänimaailma, ja musiikillinenkin puoli. Tyypillisesti tekstin ja kuvan välillä on huima ristiriita, usein koominenkin tai jopa tragikoominen. Dadaa julistetaan hautajaisissa, futurismia osakemeklarin deskissä, ekspressionismin periaatteita julistaa johtaja yksityisjuhlissa.
Manifeston prologissa on palanen Marxin ja Engelsin manifestia: ”I´m writing a manifesto, because I have nothing to say… How can one expect to put order into the chaos that constitutes that infinite and shapeless variation – man?” Ehkä tämä kuvastaa juuri koko teoksen henkeä. On niin monia erilaisia julistuksia, historian erilaisissa vaiheissa pauhattuja yrityksiä tavoittaa maailman ja taiteen syvin olemus. Vaikka kukaan ei ole siinä onnistunut, on se pannut asioita liikkeelle. Tekstien vaikeaselkoista olemusta lisää se, että ne ovat kokoelmia, eräänlaisia sämpläyksiä, monen henkilön teksteistä. Vaikka Rosefeldt on tehnyt valtavan työn poimiakseen niistä olennaisia osuuksia ja sovittaakseen ne yhteen, niin koko ajan tekstien runollisuus, vuolaus ja lennokkuus saa ne lipsumaan otteesta. Mutta tässä onkin yksi Manifeston monikerroksinen piirre: teksteistä löytyy jatkuvasti uusia tasoja ja tulkintoja, aivan kuten huimasta visuaalisuudestakin.
Rosefeldt työskentelee mediataiteen professorina Münchenissä, vaikka asuukin Berliinissä. Hänen omilla verkkosivuillaan on runsaasti materiaalia teoksista, ja Manifestokin löytyy sieltä. Omalta ruudulta katsottuna se on kuitenkin olemkseltaan aivan eri teos kuin museoon tai galleriaan installoituna. Toki esimerkiksi juuri noita tekstejä voi sieltä vielä tsekkailla uudestaan. Suosittelen katsomaan myös esimerkiksi 17-minuuttisen Deep Goldin, houreisen matkan 20-luvun maailmanlopun meininkiin. Monet muutkin työt imaisevat ruudun ääreen.
Rosefeldt vaikutti teoksen lehdistötilaisuudessa hyvin vaatimattomalta, maanläheiseltä persoonalta. Anekdoottina kerrottakoon, että Manifeston päättävä pätkä (nothing is original, steal from anywhere that resonates with inspiration or fuels your imagination, opettaja kertoo oppilaille, ja julistus on elokuvaohjaajien Brakhage, Jarmusch, von Trier, Vinterberg, Herzog teksteistä koottu) kuvaa Rosenfeldtin mielestä parhaiten häntä itseään. Pätkä on kuvattu hänen oman tyttärensä luokassa, ja oli kuulemma todella vaikeaa saada lapset olemaan tuijottamatta kaikkea kuvauskalustoa. Päivällistä syövän perheen pätkässä on Blanchettin oma perhe, ja siinä vaikeinta oli saada vanhimman pojan naama pysymään peruslukemilla.
