Alice Neel Ateneumissa
Ateneumin uusi laaja näyttely esittelee Alice Neelin (1900 – 1984) tuotantoa koko hänen uransa varrelta. Retrospektiivi on kansainvälistä yhteistyötä ja jatkaa täältä Haagiin, Arlesiin ja Hampuriin.
Alice Neelin elämässä riitti vastoinkäymisiä, eikä hänen taiteensa saavuttanut erityistä mainetta ennen 60- ja 70-lukuja. Henkilökohtaisiin tragedioihin kuuluvat esikoistyttären kuolema kurkkumätään ja vanhemman tyttären menettäminen isänsä kaappaamana Kuubaan. Elämä oli aineellisesti niukkaa 30-40 -lukujen Amerikassa. New Yorkin Greenvich Villagessa ja Spanish Harlemissa asunut taiteilija liikkui tietysti taiteilijapiireissä, samoin poliittisesti aktiivisissa vasemmistolaisporukoissa. Myöhemmin 60-luvulla hän muutti Upper West Siden vauraammalle taiteilija- ja yliopistoväen alueelle. Näistä piireistä löytyivät myös maalausten mallit. Arvostuksen saavuttaminen kesti pitkään, mutta etenkin myöhäistuotanto nosti hänet vähitellen tunnetuksi. Hän ehti itsekin nauttia maineestaan.
Näyttelyssä on 71 maalausta, joissa näkee hyvin ilmaisun kehittymisen. Henkilökuviin erikoistuneen maalarin vaikutteet tulivat 30-luvulla vahvasti sosiaalirealistisen valokuvan puolelta. En itse tuntenut Neelin tuotantoa juurikaan ennen näyttelyä, nimi oli tullut vastaan ja muistan nähneeni joitakin hänen myöhäistuotannnon maalauksiaan kuvissa. Ennen näyttelyn avautumista katsoin teoskuvia netistä enemmän ja panin merkille valokuvan panoksen innoittajana. Maalausten äärellä tämä korostui yhä enemmän. Tämä on nostettu esille myös näyttelykirjassa, tosin joidenkin muiden siinä esitettyjen analyysien suhteen olen hiukan eri kannalla. Minusta esimerkiksi Neelin oman tunnekuohuisan suhtautumisen merkitys muotokuvissa on suurempi. Nuoren taiteilijan töissä on vielä paljon oman tyylin hakemista, joka nojaa vaikutteisiin tunnetuilta mestareilta Goyasta van Goghiin. Väkevän oman tyylin kehittyminen kesti aikansa ja minusta vasta 40-luvun lopusta lähtien se nousee itsenäiseksi ja erottuvaksi. Kypsimmillään ja vaikuttavimmillaan se on 60-luvun taitteesta alkaneella kaudella. Toisaalta tuolloin hänen ilmaisunsa ja teemansa leikkasivat myös lähemmäs valtavirtaa, joka merkitsi aiempaa suurempaa menestystä.
Neel maalasi teoksensa useiden istuntojen aikana mallin kanssa ja työskenteli istualtaan. Tämä näkyy kohteena olevien henkilöiden asennoissa eräänlaisena jähmettyneisyytenä, ja liikkuvampi, elastisempi kehonkieli löytyi vasta hyvin myöhään oikeastaan 70-luvulla. Myös perspektiivi on aina sama. Näyttelykirjassa mainitaan erikoisesti pikemminkin sivulausessa Neelin projisoineen teoksiin omia tunteitaan. Minusta itse asiassa tämä on aivan keskeinen osa hänen ilmaisuaan. Muotokuvamaalarit pyrkivät usein löytämään malleistaan jonkin persoonallisuutta karakterisoivan kuvallisen keinon; Neel korvaa sen omalla tunnetilallaan. Erityisen hyvin se näkyy hänen maalauksissaan joistakin auktoriteettihahmoista, joita hän samalla inhoaa mutta kaipaa hyväksyntää. Toisaalta myös monissa muissa teoksissa karikatyyrimäisyys nostaa esiin korostuneesti kielteisiä mielleyhtymiä. Esimerkiksi poikansa Hartleyn perheen kuvauksissakin lasten äiti Ginny esiintyy usein hieman yksinkertaisena, suu auki tollottavana tai silmät ymmyrkäisinä tapittavana tyyppinä. Harvassa maalauksessa on erityistä lämpöä, vaikka kohteena on oma perhe, tosin kiintymystäkin toki löytyy varsinkin lastenlasten suhteen. Neel on oikeastaan muotokuvamaalarina aika kehno, koska hänen tulkintansa ovat niin vinoja, subjektiivisia. Ekspressiivisyydessään ne ovat tietysti vaikuttavia, vaikka syvältä kumpuvavat emootiot ovat hänen, eivät mallin persoonaa tyypittäviä.
Neel riisutti malleja mielellään alasti. Sen on tulkittu merkinneen halua riisua malli sosiaalisesta ulkokuoresta, paljaaksi ihmisenä. Ehkä näinkin, mutta Neel oli kyllä varsin kiinnostunut ihmisten statuksesta ja ammatista. Riisuttaminen on minusta pikemminkin eräänlaista vallankäyttöä, ehkä myös 60-70-luvulla ikääntyvän taiteilijan takertumista ajan vapautuneeseen seksuaaliatmosfääriin. Hänhän oli itse toteuttanut tuollaista ajattelua jo omassa elämässään, mutta tuolloin myös yhteiskunta ympärillä teki saman laajasti.
Neel oli elänyt marginaalissa mutta myös samaan aikaan tavoitellut mainetta ja kunniaa töillään. Jollain lailla hänen tarinassaan heijastuu katkeruus siitä, ettei tullut hyväksytyksi. Hän tavallaan liehitteli myös taidemaailman vaikuttajia, mutta tuli torjutuksi. Hän olisi kyllä mielellään loikannut marginaalista parrasvaloihin, kun toisaalta monet vastakulttuuriset taiteilijat aidosti karttoivat ”establishmentttia”. Varmasti Neelin vieroksumiseen on vaikuttanut miehinen taidemaailman vallankäyttö, mutta yhtä lailla merkitystä on ollut myös muilla seikoilla. Taiteellisella ilmaisullakin ainakin siinä mielessä, ettei Neel kulkenut valtavirran polkuja. Toisaalta taideyhteisössä on myös aina arvostettu uudistajia ja rajojen rikkojia. Neelistä ei kuitenkaan piirry mitenkään myönteinen persoonallisuuden kuva, pikemminkin hankala, oikukas, hyökkäävä ja valta-asetelmille herkkä provokaattori. Mieluisat ihmiset erottuvat töistäkin selvästi, eli tunteet olivat kaksijakoisia. Hän ei osannut suhdepeliä, vaan enemmänkin törmäsi sen sääntöihin. Suhde patriarkaaliseen taidemaailmaan on siinä mielessä jännittävä, että sama toistui myös hänelle läheisessä kommunistisessa puolueessa. Sielläkään naiset eivät nousseet päättäjiksi, vaikka kelpasivat yhteiskunnallisen taistelun sotureiksi. Vasemmistolaisissa taiteilijapiireissäkin jaettiin yhteinen ideologia, mutta roolit perheessä säilyivät usein silti perinteisinä. Kommunismi ei siis ollut feminismiä, vaikka toisinaan niin erehdytään ajattelemaan. Nainen toisin sanoen oli tasavertainen suorittajana, mutta ei päättäjänä eikä perheessä. Arvoihin pitkälle 60-luvulle saakka kuului näissä piireissä myös se, että mies oli vapaa seikkailemaan naisten parissa, mutta nainen ei voinut elää samalla lailla vapaasti. Alice Neelille oli kaiketi vaikeuksia sopeutua tähän(kin) sääntöjen rajoittamaan rooliin.
Ateneumin näyttely on tällä kertaa varsin perinteinen museonäyttely. Se etenee kronologisesti ja teostekstit antavat katsojalle taustoittavan ja turhan usein myös tulkinnallisen ohjeen. Lähes parissa kymmenessä teostekstissä on myös jokin viittaus taidehistoriaan, jopa yksittäisiin teoksiin. Se on tylsä lähestymistapa, tavallaan taidehistorioitsijan briljeeraamista. Näyttelyn kuratoinut Jeremy Lewison on entinen Tate Modernin kokoelmajohtaja, joka tuntee Neelin teokset. Olisin hänen taustansa huomioiden kuitenkin odottanut jännittävämmin rakennettua kokonaisuutta. Lisäksi hän on omassa tulkinnassaan takertunut Baudelaireen ajattelullisena linkkinä Neelin tuotantoon, joka minusta oli aika keinotekoinen. Enemmän olisi voinut syventää psykologista yhteyttä taidehistorian merkityksestä töissä: sehän on usein signaali taiteilijan halusta osoittaa lukeneisuuttaan ja perehtyneisyyttään.
Susanna Pettersson ja Jeremy Lewison
Tämäkin istuu henkilökuvaan Neelistä – tai ainakin minulle muodostuneeseen kuvaan. Jos näitä taidehistoriallisia viitteitä haluttiin ottaa mukaan näin laajasti, niin nykytekniikalla on lukuisia mahdollisuuksia tuoda taustamateriaali esimerkiksi puhelinsovelluksena katsojan ulottuville. Nyt kävijä turhan helposti saa tuntea itsensä tyhmäksi, jos ei heti tule mieleen millainen on jokin Goyan tietty teos. Kun Ateneum on useissa tuoreissa näyttelyissä halunnut pikemminkin riisua taidehistoriallisen snobbailun, niin nyt se maistuu ainakin minulle turhan paljon – ja varsinkin kun Neelin rohkea, kursailematon ilmaisu sopii viime kädessä siihen huonosti. Lewison oli innostunut tahattomista yhteyksistä kerrosta alempana olevaan Suomen taiteen tarinaan ja esimerkiksi Munchin teoksiin, jotka olivat Neelille läheisiä.
Näyttelylle olisi tehnyt hyvää myös tuoda joitakin aikalaisteoksia tai tyylillisiä leikkauspisteitä mukaan, kuten tehtiin esimerkiksi ansiokkaassa Japanomania näyttelyssä. Siihen liittyen uudistetut ylimmän kerroksen tilat osoittavat muuntautumiskykynsä. Japonomaniassa seinissä oli väriä ja nyt ollaan kuin galleriassa valkoisine seinineen, mikä kyllä toimii tässä kokonaisuudessa. Nyt on mainostettu, että ensimmäisen kerran vierailunäyttelyssä saa myös kuvata omaan käyttöön. Hyvä niin, vaikka tähän on myös käytännölliset syyt. Käytäntö on yleistynyt kaikkialla nopeasti, koska on oikeastaan mahdotonta suitsia kännykällä kuvaamista.
Kokonaisuutena näyttely on joka tapauksessa erittäin mielenkiintoinen kokonaisuus ja teosten aura kestää useammankin vierailun. Olen itse käynyt kaksi kertaa ja uusia vaikutelmia syntyi toisella kerralla paljonkin.
