Suomen taiteen multakausi
Kolme Aalto-yliopiston tutkijaa – Riikka Haapalainen, Tiina Pusa ja Helena Sederholm – ovat kirjoittaneet muhkean teoksen, jossa tarkastellaan niin sanottua Suomen taiteen kultakautta. Sehän tyypillisesti luokitellaan ajanjaksoksi 1880-1910, ja taiteen rooli kansallisen identiteetin rakentaja on sen keskeistä sisältöä. Kirjoittajat ovat pohtineet sen mukana tulleita ja yhä nykypäivänä vaikuttavia seikkoja: kuten kansallisuuteen, maisemaan, sukupuoleen ja yhteiskuntaan liittyviä arvoja. Tarinoissa ja myyteissä on siis arvostuksen taustalla syrjinnän, kolonialismin, luonnon häikäilemättömän hyödyntämisen ja elitismin varjoja. Tämä on tietenkin kiinnostava, provosoivakin, joskaan ei suinkaan uusi näkökulma.
Riikka Haapalainen pohtii kultakauden käsitettä ansiokkaasti monesta vinkkelistä. Oleellista kirjassa on kuitenkin tarkastella sitä nykypäivän käsittein, arvostuksin ja tieteellisen laaja-alaisuuden avulla. Siinä otetaan tietoista riskiä: anakronismi, historiattomuuden aiheuttama vino katsanto on jatkuva uhka. Tämä nuoralla kävely onnistuu välillä, mutta kyllä sieltä rymähdetään monesti alaskin. Yksi merkittävä selitys löytyy kirjan lopusta, luvusta 7, jossa tekijät itse arvioivat tuotostaan:
”Tämän julkaisun yhtenä lähtökohtana oli liata, turmella niin sanotun kultakauden ylenpalttinen loisto ja kiilto.” Lukijana joutuu kysymään, onko kyse siis mielipidekirjoittelusta jo alussa kiinnitettyine tavoitteineen vai tieteellisestä tarkastelusta, jossa loppupäätelmät tehdään empiirisen aineiston avulla. Aika vahvasti joutuu vastaamaan, että kyse on ensimmäisestä. Se korostuu myös siksi, että teos rönsyilee monessa kohtaa kauas lähtökohdastaan eli taiteen kultakaudesta. Turpeen nykyistä hyödyntämistä on aika työlästä kytkeä siihen, etteivät kultakauden maalarit arvostaneet suota maisemana, siis maalanneet sitä. Ekologiset saarnat voivat sinällään olla tärkeitä ja perusteltuja, mutta niiden paikka on jossain muualla.
Kultakausi on teoksessa määritetty hiukan ahtaasti kansallisen identiteetin tekijäksi. Esimerkiksi Albert Edelfeltiä ei löydy hakemistosta lainkaan (vaikka itse asiassa Magnus Enckell hänet mainitsee yhdessä sitaatissa). Samoin puuttuvat monet muutkin ei-kansallisesti suuntautuneet taiteilijat. Se ei vaikuta sopineen tekijöiden näkemykseen, narratiiviin jos halutaan sivistyssanoilla kikkailla. Niitä nimittäin teoksessa on viljalti, mikä toki tieteellisessä tekstissä on ymmärrettävääkin. Silti kieliasun osalta en anna kaikilta osin kovin suopeaa arviota. Tähän voisi poimia melkoisen joukon kapulakielisiä lauseita, joissa sinänsä selkeä ajatus on onnistuttu hukkaamaan.
Kirjan yksi tärkeä linjavalinta on ollut irtautua henkilökeskeisestä taidehistorian kirjoittamisesta. Gallen-Kallela ja Halonen (eniten tarkastellut hahmot) edustavat siis yhteiskunnassa vallitsevia arvoja, eivät henkilökohtaisia mieltymyksiään tai tavoitteitaan, eivät tee teoksiaan omasta psyykeestään käsin. Riikka Haapalaisen kirjoittamassa aikaa taustoittavassa artikkelissa onkin perusteellisesti esitelty vuosisadan vaihteen tieteellistä ja taloudellista vaihetta, eikä esoterisuuttakaan ole unohdettu. Kansallisvaltioiden identiteetin vahvistaminen taiteen kautta tunnistetaan eurooppalaiseksi trendiksi, ja myös ajan tyylillisesti yhtenäiset periaatteet (jotka siis saivat kansalliset erityispiirteet). Meillä tietenkin Kalevala otti kansallisen myytin paikan. Lönnrot tunnetusti teki ihan omia kirjallisia ratkaisujaan, mikä ei ole uutta tietoa. Se perataan auki kuitenkin huolellisesti. Ja Kalevalan misogynia tietenkin siirtyi niihin aihetta käsitelleisiin maalauksiin. Herätellään siis kysymystä, ihailemmeko Gallen-Kallelan Vänämöisessä myös vanhaa perverssiä naisenhakkaajaa. Kirjallisuus on siis kuvataiteen premissi, mutta kaikella taiteella oli sama päämäärä.
Karjala ja Koli nousivat keloineen maiseman ihanteeksi, eivät pohjoisen maisemat tai muutkaan maan kolkat. Jylhät koskemattomat metsät kiinnostivat, kun tarjolla olisi ollut myös ihmisen muovaamaa, rakennettua ympäristöä. Toisaalta ajan käsityksessä luonto oli ehtymätön luonnonvara, jolla voitiin kasvattaa hyvinvointia. Kirjoittajien mukaan kultakauden taide siis ymmärsi monella tavalla luontoarvoja väärin ja ikään kuin sallii nykyisen rajun luonnovarojen hyödyntämisen kaivoksineen ja metsäjätteineen. Taustaksi asetetaan nykytieteen tuottama ymmärrys vaikkapa niiden kelojen moninaisesta arvosta eliöiden elinkaaressa. Vertailukohdaksi kultakaudelle tuodaan nykytaiteen teoksia, jotka pohjaavat juuri tähän tuoreeseen tieteelliseen perustaan. Nykytekijöitä on otettu mukaan satunnaisen tuntuisesti, ja lukijan on hyvä olla hyvinkin tietoinen tekijöistä ja museokäyntejä ahkeroinut saadakseen vertailusta jotain mielekkäästi irti. On pulmallista nostaa esiin teoksia vain ihailevaan sävyyn, siis ilman kriittisyyttä. Tämän luonnontieteellisen ja nykytaiteen yhdistävän tarkastelun kavioista nouseva pöly tekee kovin vaikeaksi nähdä sen takaa kultakauden piirteitä. Kirjan yli 300 sivusta olisi hyvin voinut tiivistää ainakin kolmanneksen näitä monitieteisiä, kapulalauseisia osioita. Se, että kultakausi ei Saamenmaata (tai Lappia), juuri arvostanut on perustellusti tulkittavissa jonkinlaiseksi kolonialismiksi, joka on tunnistettavissa muutenkin ajan piirteenä (ei siis vain meillä). Silti melkoisen painolastin syntitaakkana sille kirjoittajat sälyttävät.
Pusan ja Sederholmin maaperää (!) käsittelevässä luvussa tarkastellaan ihmisen suhdetta siihen. Savi on yksi lenkki tässä, ja se taas liittyy keramiikkaan. Iris-keramiikan kautta jokin yhteys on ikään kuin olemassa kirjan teemaan – mutta kyllä se kovin etäiseksi jää. Otetaan luvusta yksi vertailupari: Gallen-Kallelan Symposion -maalaus ja Maisa Majakan Kaikki nuoret tyypit -keramiikka. Siinä missä kirjoittajien mukaan ensin mainittu edustaa valkoisen miehen elitismiä, on jälkimmäinen vapautunut, tavallisen, monikulttuurisen kansan edustaja. Siis ensimmäinen on tympeä aikansa henkeä kuvaava, toinen raikas ja vailla moisia rasitteita. Paradoksi on kuitenkin se, että zeitgeist on niin kultakauden tekijöiden kuin nykytaitelijoidenkin taustalla. Ja nostetaan kirjassa sekin esille, että Gallen-Kallela oli Mannerheimin adjutantti – ja Marskiin patsaineen voi suhtautua monin tavoin. Nämä jäävät melkoisen ohuiksi heitoiksi. Sisällissodan vaiheet ovat myös oikeastaan kultakauden ulkopuolella, ja taiteilijoiden yhteiskunnallisesta asemasta johtuen useimmat heistä olivat valkoisten puolella. Siinä olisi kyllä kriittisen tarkastelun paikka, mutta siihen ei tartuta.
Teos on varsin huolellista työtä lähdeviitteineen ja hakemistoineen sekä kuvituksineen. Tosin kun lähdetään operoimaan taidehistoriasta monitieteisesti vaikka ekologiaan tai yhteiskuntatieteisiin, on pulmallista poimia vain omaan katsantoon liittyvä lähde. Siellä on kuitenkin taustalla aina monisyinen kookonaisuus, tai diskurssi jos taas halutaan termikikkailua. Kyseenalaistaessaan kultakautta tekijät itsekin toteavat loppuluvussaan, että kaanonin toistamista on ollut vaikeaa, oikeastaan mahdotonta välttää. Toisaalta hyvin vähän kirjassa pohditaan kultakauden taiteen edelleen vallitsevaa suosiota. Myös poliittinen puhe taiteen roolista kansallisen identiteetin vahvistamisessa nykyajassa ohitetaan, vaikka oikeistopopulismi sellaista ajaa. Sellaisia teoksiakin olisi voinut kaivaa vertailuksi.
Kultakauden taiteeseen liittyy nykyperspektiivistä ilman muuta sellaisia piirteitä, joita emme tule ajatelleeksi. Parhaimmillaan kirja herättelee havainnoimaan niitä. Toisaalta liukuessaan pamflettimaiseen saarnaamiseen ja pinnallisiin nykytaiteen esittelyihin kirja on välillä melkoisen uuvuttavaa luettavaa, etenkin kun teksti rönsyilee lauseidenkin tasolla. Kokonaisuudelle olisi tehnyt hyvää ottaa mukaan jollain tavoin erimielistäkin tekstiä, eräänlaista antiteesiä.
