Emma Ainalan ihmemaassa

Alkusyksystä vähän koulujen alkamisen jälkeen keskustelin kadulla erään naapuruston tutun kanssa. Saattoi olla perjantain iltapäivä, ja ohitsemme kulki viereisen koulun oppilaita. Puolen tusinan tytön ryhmä oli riehakkaalla tuulella, kikattivat ja jonkin asian tiimoilta alkoi leikillinen kirkuminen. Keskustelukumppanini, tomera eläkelaisrouva, alkoi ihmetellä teinityttöjen tarvetta tuollaiseen yhteiseen mekastamiseen. Sosiaalipsykologina valotin ilmiön taustaa. Siitä pohdinta siirtyi siihen, miten eri tahtiin tuon ikäiset tytöt ja pojat kypsyvät. Viereisessä koulussa on ala-aste ja kirkuvat tytöt olivat varmaankin sen vanhimpia oppilaita. Meikattuina, huolellisesti pukeutuneina ja fyysiseltä kehitykseltäänkin he olivat kovasti jättämässä lapsuuttaan taakse, mutta vielä ei ollut aikuisuuden kynnys ihan kopisteltavissa. Lippalakkipäiset pojat näyttivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vielä nappuloilta ja kiinnostus tyttöihin enimmältään vielä kiusaamisen sävyttämää. Keskinäinen kiehtymys väreili jo mutta sille ei ollut sanoja. Tytöistä saattoi aavistaa ulkonäköön ja kaveripiirin suosioon liittyvät paineet, pojat näyttivät jotenkin huolettomilta. Tietysti ohitsemme käveli myös niitä yksinäisiä, jotka eivät syystä tai toisesta olleet minkään porukan mukana.

Tuo keskustelu tuli jälleen mieleeni katsellessani Emma Ainalan (s. 1989) Soft Hardcore näyttelyn töitä Helsinki Contemporaryssä. Maalauksissa elää hyvin vahvana kasvuvuosien aikainen tunteiden vuoristorata, seksuaalisen heräämisen kiihkeys, mielikuvituksen ja fantasian pakopaikat, herkkyyden ja kovuuden jännite, ulkoiset paineet ja viihdelaitteiden tuputtama keinomaailma. Niissä on myös ryhmään sulautumisen ja oman erityislaatuisuuden navat. Kuva-aiheiden tulva on kuin psykologinen taistelukenttä. Värimaailma on imelä ja ylenpalttinen. Äkkiseltään tuntuu kuin noiden naapurustoni koulusta kotiin päässeiden tyttöjen mieli olisi tyhjentynyt kankaalle, ja sinne olisi päätynyt myös yksinäisten, epävarmuuden ja epätoivon hetkien varjot.

Kirjoitin lyhyesti Emman ensimmäisestä yksityisnäyttelystä samaisessa galleriassa keväällä 2016. Ote on niistä ajoista tullut ehkä hiukan varmemmaksi ja kuva-aiheiden käyttö terävöitynyt. Ehkä muutoksen taustalla on entistä vahvempi rutiini, kenties koko maalausprosessista on tullut jotenkin suunnitelmallisempi. Emma on kertonut aiemmin teostensa syntyvän maalaamisen aikana, vaikka pohjana onkin kerättyjä ideoita ja aihioita. Toisin sanoen karkean mielikuvan siirtäminen teokseksi on yhdistelmä suunnitelmallisuutta ja spontaanisuutta. Olen itse huomannut, että näiden yhteistyö kehittyy: suunnitelmat ovat jäsentyneempiä mutta samalla varmuus, luottamus hetkessä tekemiseen lisääntyy. Toiset puhuvat intuitiosta, toiset harjaantumisesta kaivaa alitajunnan impulsseja. Perimmiltään parissa vuodessa ei ole tapahtunut suurta murrosta – paitsi se, että kaksiulotteisten teosten lisäksi näyttelyssä on keramiikkaa. Emma on itse kokenut ymmärtääkseni näyttäneensä jo taidokkuutensa siveltimien kanssa, joten haasteet ja luovuutta ruokkivat tuoreet kokeilut ovat löytyneet savesta. Vaikka nuo työt ovatkin myynnissä myös teoksina, ovat ne toistaiseksi pikemminkin maalausten rekvisiittaa, eräänlaisia ripustuksen täydennyksiä. Siinä suhteessa ne toimivat mainiosti, mutta teoksina ne ovat vielä raakileita. En voinut olla vertaamatta niitä Vanhan kirkon toisella puolella Galerie Forsblomilla esillä oleviin Emma Helteen runsaisiin, ilkamoiviin veistoksiin. Molemmilla on hauskasti rento ote taidehistorian lainauksille. Helteen teoksissa tytöistä on kasvanut jo naisia, seksuaalisuudestaan tietoisia ja rohkeita ilmestyksiä.

  

Emma Ainalan teoksia on esillä vielä joulukuun loppuun myös Sinkassa, eli Keravan museokeskuksessa. Veikko Halmetojan kuratoima Liisa Ihmemaassa -näyttely on mainio kokonaisuus, jossa lapsuuden ja aikuisuuden rajapintaa tarkastellaan monesta kulmasta. Mukana ovat myös Ilona Cutts, Merja Haapala, Mia Hamari, Kerttu Horila, Saara Salmi, Kim Simonsson ja Tommi Toija. Alla kunkin taiteilijan töistä kuvia, joskin nyt ilman teosnimiä. Heistä viisi on kuvanveistäjiä, ja tässä joukossa Ainalan keramiikka jäisi pahasti alakynteen. Maalaukset sen sijaan osuvat näyttelyn teemaan loistavasti. Ripustus on toteutettu niin, että kukin taiteilija on saanut oman viipaleensa tilasta. Se on tavallaan oikein ehyt tapa panna työt esille, mutta ehkäpä muutamat veistokset olisivat synnyttäneet tilassa toisenlaisia oivalluksia. Joka tapauksessa näyttely on ehdottomasti käymisen arvoinen. Kokonaisuus on myös nuorempien kävijöiden kannalta jännittävä. Ainalan teoksia on Sinkan omassa kokoelmassa jo edellisen näyttelyn peruja. Lisäksi mukana on tuoreita töitä, joten ne ovat teemoiltaan hyvin lähellä gallerianäyttelyä. Seksuaalisuus on esillä, tosin pikemmin haaveellisena kuin lihallisena.

 

Mia Hamari

Tommi Toija

Saara Salmi

Kerttu Horila ja Marja Haapala

 

Kim Simonsson

Ilona Cutts

Soft Hardcoren näyttelyteksti kertoo uusien teosten vaikutteiden löytyneen selfiekuvista, niihin liittyvästä sosiaalisen kilpailun ja suosion hakemisen vyyhdistä. Vaikka maalauksissa on merkityksiä niiden kestokyvyn rajoille saakka, tuo tematiikka tosiaan nousee pinnalle. Ja minun silmiini alleviivastikin – tosin kuten edellä totesin myös aiempaa rohkeammalla otteella. Itselleni näyttelyn kokoinen annos näitä töitä on vastaanoton kannalta vähän liiankin runsas.

Ainalan tuotannossa on minua silti kiinnostanut sen suosio taidetta vähemmän seuraavienkin silmissä. Esimerkiksi Villa Roosan taannoisessa näyttelyssä ne näyttivät keräävän kävijöitä pitkiinkin tutkiskeluihin, myös nyt ihailijoita löytyy näyttelyissä perinteisten taideharrastajien ulkopuolelta. Ainala kykenee luomaan tunnekontaktin, joihinkin katselijoihin arvaan hyvin vahvan sellaisen. Hän on taitava maalari ja hallitsee muotokielensä. Jäljessä on silti sopivasti karheuttakin. Hänen symboliikkansa ei ole suoraviivaista, joskaan ei käsitteellistäkään. Siitä löytyy tartuntapintaa monenlaiselle kokemukselle, eikä se karkota vaikeudellaan. Tavaramerkkimäinen tyyli voi olla vahvuus, toisaalta myös ansa. Uudet työt kantavat vielä hyvin, eikä aihepiiri(t) ole tyhjentynyt. Silti odotan itse jo uusia teoksia, myös keramiikkatöiden kehittymistä. Ehkä tytöt kasvavat jo aikuisemmiksi, tai kenties löytyy jotain kokonaan uutta.

Naapuruston eläkeläisrouva muisteli omaa lapsuuttaan ja teinivuosiaan, silloinkin pidettiin meteliä (tosin hän ei myöntänyt itse niin tehneensä) poptähtien vuoksi. Sama ilmiö toimii pienemmässäkin mittakaavassa: kirkuminen on osa yhteisen tunnetilan luomista, yhteisöllisyyden rakennusaine. Samaan aikaan kuohuvat tunteet ja hormonit saavat etsimään niille ilmaisua, kun sanat eivät riitä. Hurmiosta syöksytään mustaan pimeyteen, ja julkisivu pitää silti säilyttää.