Hannes Heikura: End of the Road

Hannes Heikuran viimeiseksi jäänyt näyttely on ollut esillä Virka Galleriassa kaupungintalossa jo kuukauden, mutta pääsin paikalle vasta nyt. Osittain se on kyllä johtunut myös siitä, että hänen aiemmat Dark Zone ja We Walk Alone -sarjansa ovat toistaneet samaa teemaa. Uusi ilmaisutyyli oli vienyt sitä valon, värien ja sommittelun voimaa, jota hänen kuvissaan arvostin. En uskonut uusien kuvien tuovan juurikaan uutta. Olin kuitenkin väärässä.

Heikura on yksi kaikkien aikojen parhaimmista lehtikuvaajista, jonka kuvareportaaseissa on vahva oma tyyli. Kaikki kuvan  elementit tuovat keskeisen aiheen esille, mutta se tapahtuu kuitenkin aina kuvan ehdoilla. Kuva on tärkeämpi kuin kohteensa. Heikura asui takavuosina pitkään samassa korttelissa kuin itsekin. Silloin, kun hän ei ollut kuvausmatkoilla, näin hänet pihalla tai kadulla lähes päivittäin. Koska kirjoittelin tuolloin paljon valokuvauksesta, mieleni olisi tehnyt pysäyttää hänet kadulla ja ehdottaa jutun tekemistä. Hän oli kuitenkin aina niin omaan maailmaansa uppoutuneen oloinen, etten viitsinyt olla tungetteleva. Noiden vuosien aikana en nähnyt hänen koskaan hymyilevän. Haastatteluissa hän onkin kuvannut itseään ihmisistä eristyneeksi – mutta viihtyneensä sellaisena. Hänen 20 vuoden lehtikuvaajauransa jälkeen toteuttamissa kolmessa teossarjassa on minusta kuitenkin kyse nimenomaan hänen omasta mielenmaailmastaan. Ne ovat paitsi yksinäisyyden kuvauksia, myös vieraatumisen ilmiöitä. Ihmiset kohtaavat vain välähdyksittäin ja katoavat jälleen pimeyteen, varjoihin. Lähes aina ihminen on yksin. Kaupungin sokkeloita leikkaavat valot tuovat toisiaan pilkahduksen synkkään vaellukseen, jossa ihmiset eivät ole matkalla mihinkään. Kahdessa mustavalkoisessa teossarjassa mustat varjot ahmaisevat kuvien alasta lähes kaiken, vain huippuvalon alue on erottuva. Heikura ei kaihtanut kuviensa käsittelyä ja vaikuttaa, että varjoja on jopa syvvennetty. Viimeisessä sarjassa ratkaisu on pääosin samanlainen, vaikka nyt varjoissa on myös rahtusen enemmän erottuvuutta. Ihmisten tunnistettavuus on ohentunut entisestään ja impressionistinen, ääriviivoja hämärtävä ote saanut enemmän tilaa. Ja nyt tietysti valkoisen tilalle ja punaisen ja keltaisen eri sävyjä hehkuva valo. Valokuvataiteen museon entisen johtajan Asko Mäkelän haastattelussa (video kannattaa ehdottomasti katsoa näyttelyn yhteydessä tai netistä) Heikura kertoo huomanneensa öisten katuvalojen ja sarastavan auringon värisävyjen samankaltaisuuden. Näiden varaan hän sitten on rakentanut väriskaalansa. Jälki on yhdenmukaista, jopa häiritsevällä tavalla muuttumatonta. Haastattelussa hän kertoo laittaneensa photoshopilla magentaa niin paljon kuin mahdollista keltavihreisiin lehtikuviinsa. Tuntuu siltä, että hiipuvan nuotion hehkua sävyä lähellä olevat värit ovat saaneet silauksen samalla tavalla. Aamuyön tuntien aikana valo tyydytti, vaikka samaan aikaan liittyi asemanseudun kaoottisuus viimeisten kapakoiden sulkeuduttua. Se oli myös vaarallista: Heikuralta ryöstettiin kamera ja hampaat lyötiin suusta. Hän liikkui vain puolen kilometrin päässä kotoaan, vuorokauden kaikkina aikoina. Eksistentiaalisen yksinäisyytensä ja melankolian painaman miehen pakonomainen viiden vuoden retki lähiympäristöön on tarina yhden miehen matkasta, joka nousee universaaleihin ulottuvuuksiin. Kun Heikura tiedettiin mielenlaadultaan synkähköksi ja näyttelyidensä yhteydessäkin hän puhui tarinan loppumiseen valmistautumisesta, puhuttiin tietysti hänen menehtymisensä syistä. Supistiin itsemurhasta, kun lehtitiedoissa kerrottiin vain hänen löytyneen kotoaan. Puolisen vuotta kuoleman jälkeen hänen tyttärensä twiittasi isänsä sydämen pettäneen, ei henkisen jaksamisen.