Ulkomaalaisia galleriavieraita ja pari poimintaa
Moitiskelin taannoin, että turhan harvoin gallerioissa nähdään ulkomaalaisia taiteilijoita (Forsblomia lukuun ottamatta). Nyt heitä on esillä yhdellä kertaa useita.
Helsinki Contemporaryssa on ruotsalaisen kuvanveistäjän Roland Perssonin (s.1963) ja saksalaisen maalarin Marlon Wobstin (s. 1980) yhteinen Animal Farm -näyttely. Näyttelyn huomiota herättävä teos on Hope and Glory, luonnollista kokoa oleva silikonista tehty aasialainen norsu. Sen ja muidenkin Perssonin eläinveistosten pohjana on täytetystä eläimestä tehty valos, josta on muokattu silikoniteos. Hän on ollut esillä Suomessa aiemmin Amos Andersonin taidemuseossa, mutta jouduin itse kaivelemaan aika pitkään muistilokeroita ennen kuin teokset tulivat mieleen. Muistikuvat täydentyivät verkkosivujen kuvista. Perssonin töissä oli tuolloin ja on yhä paljon eräänlaista outouden, kuriositeetin luomaa latausta. Vaikka työt käynnistävät paljon erilaisia mielleyhtymiä ja tarinoita näkijässä, ne tuntuvat ainakin itseltäni hiipuvan. Nytkin elefantti on paikan päällä vaikuttava ja kiinnostava yhdistelmä surumielisyyttä ja koomisuutta, mikä toimii useammallakin näkemisellä. Elämys ei itselläni pureudu silti kauhean syvälle mieleen.
Marlon Wobst tekee maalauksensa nopealla ja spontaanilla otteella; työt ovat pääosin pieniä. Tuollainen työskentelytapa on myös riskialtis: oivalluksia syntyy, samoin eräänlaisia huteja, jotka ovat pikemminkin raakilem,aisia harjoituksia. Eniten itseämni vaivasi kokemus siitä, että olen nähnyt samanoloisia töitä useilta tekijöiltä jo aiemmin. Muutamat toimivat hyvin, kokonaisuus ei aivan kanna. Ja Perssonin veistokset ovat toisaalta liian hallitsevia, vaikka samanlainen melankolian ja koomisuuden henki leijuu läpi näyttelyn. Kokonaisuus on kuitenkin kiinnostava ja käymisen arvoinen.
Pariskunta Nelli Palomäki-Juhana Moisander ovat koonneet yhteisnäyttelyn Jaettu Forum Boxiin. Sisaruuden eri puolia käsittelevät työt ovat mustavalkoisia videoita ja valokuvia. Ilmaisutavassa on paljon perinteistä ammentavaa tyyliä, josta Nelli tunnetaan hyvin muotokuvissaan. Kyse ei ole kuitenkaan mistään vanhan kopioimisesta. Kahdella katsomisella jää hyvin vahvasti tunnelma siitä, miten kiinteä ja samalla ulkopuolisilta suljettu sisaruus on. Taiteessa ei tietysti tarvitse päästä mihinkään kattavaan tarkasteluun aiheesta, silti jäin hiukan kaipaamaan eri ikäisten ja useamman sisaruksen ottaminen mukaan. Kuvissa olevien sisarusten ikävaihe puberteetin keskellä on toki sellainen, johon samalla liittyy paljon aikuistumisen ja lapsuuden rajavyöhykkeen jännitteitä. Ne ovat yhtä vahvasti läsnä kuin sisaruuden teema. Vaihetta ovat kuvanneet monet muutkin. Nelli ja Juhana pääsevät kiinni tunteisiin pintaa syvemmällä, ja juuri tuon intiimisyyden tavoittaminen on vaikeaa. Tuntemattomien mallien kanssa ei koskaan voi päästä samaan kuin läheisten ihmisten kuvaamisella. Näyttely olisi minusta hyötynyt myös jonkin kokonaisuuden kanssa ristiriitaisen työn mukaan ottamista, joka olisi luonut kontrastia ilmaisun hallitsevalle tyylille. Satuin olemaan paikalla, kun Wihurin säätiö osti kokoelmiinsa Juhanan teoksen Yhe First Brothers. Hienoa, että videoteokset pääsevät kokoelmiin!
Gallerioita kiertäessä on tullut jälleen vastaan lukuisia hienoja töitä, joista tekisi mieli kirjoittaa enemmänkin. Harmillisesti aika ei taas siihen riitä, kun tämä on kuitenkin vain harrastus. Jos taideblogilla tienaisi, niin jostain sitä aikaakin ehkä löytäisi. Tai kenties pitäisi värvätä muita kirjoittajia mukaan…
Galleria Forsblomin studiossa on Riku Mäkisen näyttely, jossa on alumiinille tehtyjä kollaaseja. Konstruktivismin ja katutaidemaisen ilmaisun yhdistelmä toimii todella hyvin. Grafiikka ja performanssit ovat olleet Rikun repertuaaria, hän on myös opettanut paljon. Minua töiden särmikkyys kiinnosti enemmän kuin pääsalin Håkan Rehnbergin isot maalaukset. Arkkitehti, designeri Ilkka Suppasen työt ovat upeaa Muranon lasiosaamista. Hiukan kliininen kokonaisuus on nimenomaan viileän tyylikäs, joka toisella katsomisella teki ensi käyntiä vahvemman vaikutuksen.
Huudossa on sekä Jätkäsaaressa että Uudenmaankadulla vilkaisemisen arvoista taidetta. Pauliina Turakka Purhosen tekstiilityöt hyödyntävät huumoria, Milja Viidan videotyö imaisi mukaansa ja Petra Koiviston monotypiat henkivät maiseman seesteistä psykologiaa.
Sculptorissa on Ranskassa opiskelleen Henni Alftanin The Missing Picture -näyttely. Pidän sekä siveltimenjäljestä että aiheista, jotka jättävät tulkinnalle tilaa.
