-
Turvaton tila – agonistisia esseitä
Nopeuttava yllyke kirjan lukemiseen tuli yllättävällä tavalla. Herman Raivio käytti Hesariin kirjoittamassaan arvostelussa Miranda Julyn romaanista Nelinkontin termiä ”seksiä kuvataan graafisesti”. Naureskelin tätä Facebookissa. Suomen kielessä graafinen tarkoittaa nimittäin piirroksellista. Raivio oli sortunut englannin sanan graphic merkitykseen: havainnollinen, kursailematon, paljas. Tuo anglismi on lipunut esimerkiksi elokuva-arvosteluihin graafiseksi väkivallaksi, graphic violence. Kaltaistani kielipoliisia on huvittanut tämä piirrosten ilmestyminen romaaneihin ja leffoihin. No, joka tapauksessa postaukseni kommenteissa Raivion kirjaa suositeltiin. Olin pannut sen kyllä jo lukulistalleni, koska siinä käsitellään paria minua erityisesti kiinnostavaa aihetta eli kritiikin olemusta ja betonibrutalismia arkkitehtuurissa. Ja eivät toki muutkaan aiheet, kuten puhe seksuaalisen vapautumisen teemasta henkisessä kasvussa tai identiteettipolitiikan logiikka, huonoja ole. Päinvastoin. Kun jo kirjan nimessä…
-
Kuinka monta tähteä? Kritiikki kritiikin kritiikistä
Yle esitti juuri Femkanten Medialta ostamansa tunnin mittaisen ohjelman, jonka aiheena on taidekritiikki. Sen toimittajina ovat työskennelleet Anna Cadia ja Laura Friman, joka myös juontaa. Ohjaaja on Lauri Tamminen. Kriitikkona aihe on tietenkin enemmän kuin vain kiinnostava. Pohdin arvioidessani ohjelmaa tässä samalla kritiikin kirjoittamisen tilaa ja haasteita. Kun suunnitellaan dokumenttia tai reportaasia jostain aiheesta, valitaan joku katsojan mielenkiintoa kannatteleva jännite. Sen varaan voi rakentaa eräänlaisen draaman kaaren tai vuoropuhelun, vastakkainasettelun kenties. Tässä sellaiseksi on otettu kysymys, pitääkö kriitikon olla ilkeä. Ja sen pohjustukseksi on otettu kaksi jo edesmennyttä Hesarin kriitikkoa, Jukka Kajava ja Seppo Heikinheimo. Toimittaja Friman kertoo lukeneensa ”kritiikkejä niin kauan kuin muistaa”, mutta arvelee mahtaako juuri muut sitä…
-
Anu Silfverberg: Sinut on nähty
Ilahduin kovasti huomattuani taannoin Anu Silfverbergin kirjoittaneen teoksen, jonka kerrottiin sisältävän terävää elokuva-analyysiä. Kaltaiselleni harrastajalle sellainen on aina kiinnostavaa. Kirja oli erittäin suosittu: sen saaminen kirjaston varauksien kautta kesti kuukausitolkulla. Nyt vihdoin oli myös aikaa purkaa suurta pettymystäni sisältöä kohtaan. Etenkin pohdiskeluna elokuvista se on kovin vaatimatonta tasoa. Avatessani kirjan totesin, ettei se sisällä sisällysluetteloa, lähteistä puhumattakaan. Odotettavissa oli siis löyhää tekstiä aiheesta toiseen. Ja näin myös kävi. Kirjan yhtenä lähtökohtana oli metoo-ilmiö, joka laveni yleisemmäksikin pohdinnaksi sukupuolesta ja sen näkymisestä kulttuurissa. Silfverberg ottaa tutun ja kovin helpon tavan käsitellä sitä: oman persoonansa kautta. Henkilökohtaisuudella voi luoda lukijaan välittömän, avoimelta vaikuttavan kontaktin. Toisaalta se on myös tapa väistää joskus vaivalloistakin…
Katsauksia kulttuuriin
