Carol Rama EMMAssa

Osapuilleen kahdensadan teoksen näyttely Carol Raman pitkän elämän varrelta kiehtoo monella tavalla EMMA:ssa. Erilaisia tekniikoita käyttäneen taiteilijan mittakaavakin vaihtelee pienistä piirroksista ja akvarelleista valtaviin maalauksiin. Tuotteliain kausi näyttää osuneen 60- ja 70-luvuille, jolloin Rama teki paljon kollaaseja. Näiden esinekoosteiden tekstuuria ei oikein pysty välittämään valokuvin eli ne täytyy nähdä paikan päällä. Tietysti sama pätee muihinkin teoksiin, mutta piirretyn kuvan olemukseen pääsee silti valokuvankin avulla paremmin kiinni. Mukana on teoksia 30-luvulta alkaen 80-luvun lopulle saakka.
Rama halusi antaa itsestään kuvan villinä ja jopa hulluna taiteiljana, joka työskentelee pidäkkeettömästi vailla muodollisen koulutuksen rasitteita. Ainakin hän eli melkoisen eksentristä boheemielämää ja tunsi paljon aikalaistaiteilijoita. Näyttelyn kiinnostavin piirre on ilman muuta ilmaisun ryöpsähtelevä monimuotoisuus, jossa on lapsenomaista – tai sitten yhtä hyvin vaikka hullua – otetta. Aiheet liikkuvat avoimen eroottisista abstrakteihin töihin ja teemoihin, joissa on enemmän yhteiskunnallisia viitteitä. Ei Rama silti mikään yhteiskuntakriitikko varsinaisesti ole, vaan enemmänkin ollaan matkalla hänen sisäisessä maailmassaan. Monissa teoksissa on ensi vilkaisulla hauskaa harrastelijamaista rentoutta ja pakottomuutta, mutta niissä käytetty tekniikka on vaatinut silti kovaa ammattilaisuutta. Rama on halunnut ja uskaltanut kokeilla, löytänyt hyvän ilmaisukanavan – kunnes on tullut jälleen aika kokeilla jotain uutta. Osa teoksista on luonnosmaisia ja viimeistelemättömiä, jotkut hyvinkin tarkkaan hiottuja.

Näyttelystä kertovissa kritiikeissä Ramaa on pidetty jollain lailla aikakautensa virtauksista riippumattomana, mikä ei pidä aivan täsmälleen paikkaansa. Esimerkiksi esinekollaasit olivat 60-luvulla yleisiä ja muissakin teoksissa on ajalle tyypillisiä tekniikoita ja aiheitakin. Monet teoksista ovat kestäneet kuitenkin hyvin ajan kulumisen, kuten 70-luvun fillarinkumityöt. Pyöränkumien käyttö Raman kollaaseissa on muistuma hänen perheensä polkupyörätehtaasta ja sen konkurssin myötä itsemurhaan päätyneestä isästä. Kumit olivat varhaisemmissa teoksissa pintoja, myöhemmin lehmien utareita.
Minua hieman häiritsee myös se, että Raman taiteelle haetaan ylimääräistä painoarvoa mainitsemalla hänen tunteneen Warholin tai Picasson ja monia muita tunnettuja taiteilijoita. Epäilemättä Rama on ollut taidepiireissäkin erityisen kiehtova persoonallisuus, mutta silti hänen taiteensa pitäisi antaa puhua ilman tunnettujen nimien taustatukea. Kyllä työt pärjäävät aivan omillaankin! Omaleimaisesta tyylistä ovat Raman noustua julkisuuteen 80-luvulla vaikuttuneet useat nimekkäät nykytaiteilijat ja nimenomaan naiset. En pidä juurikaan taiteilijoiden luokittelusta sukupuolen perusteella, mutta Raman tapauksessa se on yksi tärkeä näkökulma. Se pätee varsinkin hänen varhaisempaan tuotantoonsa, piirroksiin ja akvareilleihin. Jos Ramaa vertaa joihinkin nykytaiteilijoihin, niin mieleeni tuli esimerkiksi Ellen Gallagher. Hänen AxME -näyttelynsä Sara Hildenin museossa oli todella upea, samalla lailla kokeileva ja teemoissakin oli yhtymäkohtia Ramaan.
EMMA:ssa esillä olevasta Saastamoisen taidekokoelmasta on esillä paljon erittäin mielenkiintoisia uusia teoksia, joiden läpikäymiseen kannattaa varata myös aikaa.

Kuvassa vasemmalla Seduzione, 1984, sekatekniikka ja oikealla Arsenale, 1970, kollaasi polkupyörän sisäkumeista kankaalle.