Kuvat kevät, Matthias Dornfeld ja Ai Weiwei

Kuvataideakatemian lopputyönäyttely Kuvan kevät on aina yksi kevään kiinnostavia tapauksia. Harmillisesti parina viime vuotena yleistunnelma on ollut ainakin itselleni pettymys. Niinpä tämän vuoden näyttely ilahdutti jäntevämmällä kokonaisuudella. Näyttelypaikat ovat koulun omat Exhibition laboratory ja Project room, ja niiden lisäksi kätevästi sijaitseva ja tiloiltaan mainio Forum box. Neljäs paikka on yksi huone Albertinkadun ja Punavuorenkadun kulmassa.
Kokonaisuutena näyttely on nyt ripustukseltaan toimiva. Kun näyttelyllä ei ole varsinaisesti teemaa ja yhdeltä tekijältä ei voi olla mukana teossarjaa, niin on haastavaa luoda katsojan kannalta järkevästi kulkeva matka taiteeseen 42 valmistuvan opiskelijan kautta. Kussakin näyttelypaikassa tämä toimii kuitenkin nyt hyvin, vaikka ehkä joitakin ratkaisuja olisi voinut tehdä toisinkin. Teokset ovat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta teknisesti viimeisteltyjä eli oman välineen hallintaa on päästy todentamaan. Sehän on sama kuin gradun merkitys: ei siinäkään usein vielä ylletä tieteen huippusuorituksiin, mutta näytetään keinojen olevan hanskassa ja ajattelun jäsentynyttä. Toisaalta minua vaivasi juuri tietty akateemisuus monien teosten kohdalla. Tarkoitan niiden perusolemukseen liittyvää korostunutta älyllistämistä, käsitteellisyyden valtaa yli tunteen. Kun siihen yhdistää teknisen osaamisen ja siihen keskittymisen, niin turhan usein tuntui todellinen perusoivallus, kantava idea, jäähtyneen tai peräti kadonneen matkalla. Samalla tavalla tietysti itsekin nuorena halusi päteä nokkeluudellaan ja lukeneisuudellaan, vaikka ymmärrys ei ollut vielä kovin syvällistä. Ei siis sinänsä sovi moittia pientä briljeeraamista taidoilla ja fiksuudella. Kaipaan kuitenkin enemmän eräänlaista vapautunutta tekemisen iloa, rosoa joka syntyy spontaanista oivalluksesta ja tunteen kulottamana. Sellaista otetta voi olla myös installaatioissa ja videoissa, joita teoksista on iso osa. Maalareita on näyttelyssä vain muutamia.
Sekä HS:n että HBL:n arvioissa näistä nostettiin esiin Alexei Gordin, ja pressikuvakin oli molemmissa hänen teoksestaan. Se oli siinä mielessä hassu valinta kuvana, että se ei ole maalauksena esillä toisin kuin teksteistä voisi ymmärtää, vaan tuo maalaus näkyy vain teoksen osana olevassa videossa. Juttelin Alexein kanssa käydessäni toistamiseen Project roomissa ja hän oli tietysti huomiosta otettu. Lehdet olivat vielä silloin näkemättä, eikä hän venäläisenä tekstiä itse ymmärräkään. Hänen maalauksissaan ja videoissaan on sitä rouheutta, jota kaipailin enemmänkin. Tosin ilmaisu on aika paljon velkaa menneiden vuosien undergound-taiteelle. Eräänlaista vastavirran henkeä ja huumoria löytyy, kuten kuvallista oivallusta. Kannattaa seurata, mitä häneltä syntyy. Lipposten säätiö oli käynyt hankinnoilla, samoin he olivat hankkineet Alge Julija Kavaliuskaiten litografioita. Vaikutteita rönsyävät työt olivat minustakin kiinnostavia. Saija Kassisen kolmen videon teos osoitti teknisen osaamisen olevan sellaista, että varsinainen ilmaisu pääsee liikkumaan jo vapaammin. Kehystetyt videot heräävät eloon, kun katsoja nappaa luurit korvilleen. Kolmen minuutin pätkissä on kuvallista ideaa, äänen ja tarinan käyttö loksahtaa yhteen. Aino Aksenjan videoteos, jossa hän isoäitinsä sairaalavuoteen ympärillä kiertämällä sitä vastapäivään yrittää kääntää aikaa, ja sen parina oleva ajankulun vääjättämyyttä kuvaava stop motion-video nukkekodin tyhjenemisestä, toimii ajatuksien herättäjänä. Mieleen jäivät myös Maija Helasvuon sekatekniikkaveistos, Emilia Rüfin video ja Henrik Heinosen äänentoistolaitteiston muhkeus sekä Rasmus Noran maalaukset. Paatunut kun on, niin kuitenkaan todella pysäyttäviä hetkiä ei kahdella kiertämisellä tullut vastaan.

Kuvissa Nora, Kavaliuskaite ja Kassinen. Kuvavalinta ei ole arvottava, näyttelyssä oli vain yllättävän vaikea kännykälä taltioida ja etenkin videot ovat hankalia. Kannattaa mennä paikan päälle ja katsoa itse.

Matthias Dornfeld (s. 1960) on minulle uusi tuttavuus, ja hienoa nähdä Helsinki Contemporaryssa vaihteeksi ulkomaalainen taiteilija. Vielä enemmän olisi hienoa saada vertailukohtia ja tuoreita tuulahduksia, jollainen tämä näyttely on. Dornfeld on jo vakiinnuttanut asemansa Saksassa ja ollut esillä myös Pohjois-Amerikassa. Hän on myös toiminut oman opinahjonsa vierailevana professorina Münchenissä. Hän ei siis ole mikään nykytaiteen supertähti, mutta menestynyt ja pitkään hyviä kritiikkejä kerännyt taiteilija. En sinänsä paljon perusta maineesta ylipäätään, koska välillä seillä seilataan keinotekoisellakin puhurilla. Kiinnostavampia ovat ne tekijät, joiden taide puhuttelee ihan omillaan. Dornfeld ei välttämättä ole suuren yleisön massoja keräävä tyyppi, mikä laskettakoon hänelle eräänlaiseksi meriitiksi. Hän ei siis mielistele joutavanpäiväisesti.
Maalauksissa on – jos haluaa näitä luokitteluja käyttää – ekspressionismin vahva sydäntuoksu. Esittävyyden merkitys on niissä pelkistää aihe ikään kuin taustalle, jolloin maalauksen tunnelma ja jälki nousee esiin kuten havuveden viimeisenä aistittava juurituoksu. Aiheissa kasvot ja asetelmat ovat itse asiassa hilpeitä karikatyyrejä, ja välillä tuo hyvinkin eläväinen olemus ainakin itselleni valtasi välillä tunnelman. Maalauksissa on mattapintaista pohjaa, ja sen päälle kerrostuneita monia kerroksia kuin päällekkäisvalotuksia jotka eivät aina osu ääriviivoiltaan kohdalleen. Jännitteitä teoksiin tulee yllättävillä värien kohtaamisilla; myös lapsenomaisen viivan ja vahvan taidehistoriallisen viitteellisuuden sekaisuus ponnauttelee katsojan kokemusta aiak villistikin omasta katsannosta riippuen. Kun tekniikkaa katsoo tarkemmin, ja sitä kannattaakin tutkailla, huomaa näennäisen sattumavaraisuuden ja kepeyden syntyvän kuitenkin huolellisella tekniikalla, persoonallisella tavalla jalostuneella omaleimaisella tyylillä. Pidin myös ripustuksen ryhmämäisyydestä ja matoista lattialla viereisine sohvineen, jotka täydentävät hyvin perinteen ja kyseenalaistamisen debattia. Tämä näyttely jäi mieleen.

Showroomissa on esillä Miikka Vaskolan uusia töitä. Jos muistaa hänen isot maalauksensa, niin nyt on esillä kevyempiä teoksia. Liitua, hiiltä ja mustetta kankaalla käyttävät työt vievät perusasioiden, siis piirtämisen ja yksityiskohdilla ilmaisemisen, pariin. Kuivaneulatyöt ja litografiat ovat myös kiinnostavia ja ainakin minulle monipuolistavat kuvaa tuotannosta.

Ai Weiwei ei enää kaipaa esittelyjä, kaikkihan ovat tutustuneet hänen tekemisiinsä viimeistään HAMin näyttelyn kautta. Galerie Forsblomilla vieraillut Ai piti gallerian tiloista ja niinpä hänen teoksiaan on kesän nähtävissä koko paikan kattavassa näyttelyssä. En ollut varauksettoman innostunut HAMin mammuttinäyttelystä, koska siellä oli niin oleellisesti mahtipontisen koon kautta pröystäilevä tunnelma. Teokset eivät siis oikein pystyneet kantamaan valtavaa kokoaan, vaan niiden henkinen selkäranka painui mutkalle. Oli siellä toki kiinnostaviakin teoksia. Yhden teoksen HAM hankki sadan tonnin satsauksella, joka on käytännössä jotakuinkin vuositason hankintabudjetti muille jäädessä vain rippeitä. Tosin näitä hankintoja tehdään toisiaan eri momenteilta, joten toivotaan leikkauksista huolimatta myös uuden taiteen ostoon riittävän resursseja.
Olin näillä eväillä hiukan epäilevällä kantilla, kun kiirehdin katsomaan Forsblomin näyttelyä. Ilokseni huomasin, että kokonaisuus on jopa HAMia monipuolisempi, paremmin Ain teosten poliittisuutta esille tuova ja itsessään raikas kokonaisuus. Tämä on ilman muuta yksi galleriavuoden kiinnostavia tapauksia. Tennarin näyttelyssä teoksien taustatekstit olivat välttämättömiä ymmärtääkseen useimpia töitä, mutta näissä ilmaisu on ytimekkäämpää. Tietysti hänen tapauksessaan on aina kysymys yhteiskunnallisesta viitekehyksestä. Se on samalla osa hänen henkilöhistoriaansa Kiinan häneen kohdistamien kurinpitotoimien kautta. Silti minua toisaalta hämmentää, miten vähän Ain oma henkilö ja persoona teoksissa näkyy. Valtava somenäkyvyys ja kansainvälinen kuuluisuus hävittävät hänet jonnekin kauas monen maskin taakse.
Teoksien hinnat saa galleriassa vain pyydettäessä, enkä ole niitä kysellyt. Jokainen arvaa, että näillä on arvonsa. Materiaalien ja ilmaisukeinojen moninaisuus on Aille tyypillistä, tosin nykytaiteen tähtien tapaan hänellä on paja tekemässä tuotokset. Ei ole hänen oma kätensä tainnut paljon kajota legopalikoista tehtyihin kuviin – legojahan kerättiin hänelle myös HAMissa. Lelutehdas oli kieltäytynyt myymästä hänelle pelätessään poliittisia selkkauksia, ja nyt kun logeteokset ovat olleet esillä, niin ovat ilmoittaneet katuvansa päätöstään. Se pantiin jonkin tuotepäällikköressukan kontolle, vaikka tuollainen ratkaisu on tietysti ollut ylimmän johdon heiniä. Mustavalkoinen legokuva esittää Ain performanssia, jossa hän rikkoi äärettömän arvokkaan vanhan ruukun. Ehkä hiukan alleviivaavaa kuvausta vanhojen perinteiden tuhoutumisesta nyky-Kiinassa, ja hänen tapaansa valtavan mediahuomion kerännyt tapahtuma. Toisaalta se oli karu ja suoraviivainen veto, jollaista ei nykytaiteessa lian usein tehdä.