Katsaus kotikulmien historiaan

Olen ollut pitkään kiinnostunut kotikulmieni paikallisesta historiasta, se inspiroi sekä kirjallisesti että kuvallisesti. Kävin viime viikolla keskustelua Taivallahdessa maaperää tutkineiden konsulttien kanssa, ja rupattelimme myös alueen historiasta. Siitä inspiroituneena ajattelin myös kirjoittaa aiheesta. Tekstistä tulikin aika pitkä, mutta ehkä joku seudulla vaikka koiran kanssa kulkeva voi olla kiinnostunut rikastamaan lenkkejään näillä historian siivuilla. Kirjoitan nimenomaan asuntoni lähialueista, Museokadun kulmista, ja paneudun erikseen Taivalsaaren, Taivallahden ja Hietaniemen historiaan. Ja täytyy lyhyesti käsitellä sitä kylpylähankettakin.

Taivallahden maaperää on tutkittu mahdollisen kylpylähankkeen vuoksi. Kaupunki selvittää rantojen olosuhteita myös alustavasti ilman konkreettisia suunnitelmia.  Asiantuntijoiden kertoma selvitysten tuloksista ei paljasta mitään ihmeellistä: kallio on noin 12-15 metrin syvyydessä, sen päällä on vanhaa täyttömaata. Maa-aines koostuu isoista lohkareista ja niiden sekaan ajetusta hiekkasavimaasta. Nyt maanäytteiden saastuneisuutta tutkitaan vielä tarkemmin. Viime viikolla konsultti kertoi maapohjan olevan tyypillistä menneiden vuosikymmenten aikana tuotua jätemaata, ja sellaista pidetään nykystandardeilla yleensä saastuneena. Edellinen kohde oli ollut Kalasatama, jossa on jouduttu tekemään paljon maanajoa vanhan korvaamiseksi.

Töölön varhaisvaiheet

Töölö mainitaan ensi kerran jo 1476, mutta ihan niin vanhoihin aikoihin en aio kajota. Kiinnostavia ovat vaiheet jotakuinkin nykyisenlaiseksi kaupunginosaksi.

Töölö alkoi kasvaa 1900-luvun alussa. Asemakaavan suunnitteli 1906 Lars Sonck yhdessä maan ensimmäisen arkkitehtuurin professorin Gustaf Nyströmin kanssa. Sonckista riittäisi tarinaa, mutta siitä toisella kertaa. Oma asuinpaikkani, ns. Sonckin kortteli valmistui 1920-luvun lopulla, samaan aikaan kuin suurin osa muistakin alueen taloista. Töölön väkiluku kuusinkertaistui vuosien 1910-1930 aikana. Tuolloinen 37 000 asukasta oli enemmän kuin nykyisin koko Töölön 30 000, ja Etu-Töölön väkimäärä on siitä nyt puolet.

Kansallismuseo valmistui 1910, tosin yleisölle se avautui vasta 1916. Se oli uuden asemakaavan alueella mutta vielä tuolloin varsinaisen kaupunkialueen laidalla. Gesellius, Lindgren ja Saarinen olivat Sonckin ohella menestyneimpiä arkkitehtejä. Kuva: 1910 Kansallismuseo nähtynä Museokadun ja Dagmarinkadun suunnasta.

Asemakaava noudatti kallioisen alueen muotoja, mikä oli ruutukaavakaupungissa uutta. Kaavalla oli vähän jo kiirekin, koska alueella oli runsaasti työläisten vuokravilloja ja niiden hallitsematon leviäminen haluttiin estää. Jugend oli tyylisuuntana jo hiipunut, ja uudet talot edustivat uusklassismia. Ensimmäisissä Etu-Töölön taloissa 1910-luvulla on vielä joitakin jugendin koristeaiheita, mutta niitäkin niukasti. Ajalle tyypillisesti taloja piirsivät sekä arkkitehdit että rakennusmestarit. En ryhdy tässä analysoimaan arkkitehtuuria syvällisemmin, se on kokonaan oma aiheensa.

Sonckin suunnitelmat grynderinä menivät pieleen ja hän joutui myymään tontin ja rakennusoikeudet. Yksi keskeinen syy oli pieleen mennyt hanke Tehtaankadulla. Sonckin suunnitelmista jäivät kuitenkin keskeiset piirteet korttelille, joka oikeastaan ainoana toteuttaa vanhoja töölöläisiä ideaaleja.

Ennen ns. Sonckin korttelin suunnittelua hänen piirtämänään oli lähikulmille jo 1915 valmistunut Helsingin puhelimen jykevä puhelinkeskus Runeberginkadulle.

Sonckin ja Nyströmin kaavassa umpikortteleihin perustuva yhtenäinen kaupunkikuva oli kantava idea. Keskeisiä tavoitteita oli valoisien, avarien suurkorttelipihojen luominen. Tonttikohtaisella maastoon sovittamisella ja isoilla pihoilla haluttiin varmistaa pihan puolen asuntojenkin valoisuus. Tonttikohtaisista aidoista luopumista suositeltiin, mutta tarvittaessa sallittiin kevyet, enintään metrin korkuiset aidat. Kaupungin 1917 vahvistettu rakennusjärjestys pyrki takaamaan suurkortteli-idean toteutumisen: naapuritonttien yhteiset pihamaat sallittiin sopimuksella.

Asemakaava-arkkitehti Bertel Jung uudisti suunnitelmaa 1916. Arkkitehtuurin yksinkertaistuessa kohti 20-luvun klassismia asemakaavoituskin palasi säännöllisempiin muotoihin, akseleihin ja symmetriaan, mutta kalliomuotojen huomiointi ja suurkortteli-ihanne säilyivät. Puistot ja istutukset sekä julkiset rakennukset saivat aikaisempaa enemmän tilaa.

Suurkortteliajatus pohjautui julkisesta katutilasta erotettuun puolijulkiseen koko korttelin kokoiseen yhteiseen istutettuun piha-alueeseen. Valitettavasti se ei toteutunut tonttien korkeuserojen vuoksi, toisaalta taloyhtiöt halusivat aidata pihansa. Oikeastaan siis vain Sonckin korttelissa nämä tavoitteet ovat yhä nähtävissä.

Kartta 20-luvulta.

Vielä parikymmentä vuotta aiemmin eli vuosisadan alussa nykyisen Hesperian esplanadin tienoilla ja siitä rantaan päin sijaitsi Taipaleen ja Bergan alueen puutaloja. Töölönlahtea ja Taivallahtea yhdistävä Edesviksvägen kulki nykyisen esplanadin kohdalla jo 1700-luvulla. 1800-luvun lopulla sitä kutsuttiin nimellä Fattigsgårdsvägen, koska se johti köyhäintalolle. Lahdet olisi haluttu yhdistää kanavalla, mutta siitä hankkeesta luopumisen jälkeen alettiin suunnitella puistokatua. Esplanadi toteutui vasta 30-luvun alussa hevoskastanjoineen ja istutuksineen.

Hesperian esplanadia rakennetaan, kuvat ajoittuvat 30-luvun alkuvuosille.

Lallukan taiteilijakoti valmistui 1933, ja kuten kuvasta näkyy ensimmäisenä tähän kohtaan Eteläistä Hesperiankatua. Arkkitehti oli Gösta Juslén. Sonckin korttelin talot lähellä olivat jo valmiit. Kadun toiselle puolelle oli vastikään valmistunut nykyisen Mehiläisen sairaalan ensimmäinen osa (kuva myöhemmin tekstissä).

Kartta ajalta ennen asemakaavaa eli 1900-luvun alkuvuosilta, eli Fjelldalin ja Bergan kallioiset puutaloalueet.

 

Töölöläisiä rapiat satavuotta sitten, kuvauspaikat siis heti Kansallismuseon takana olevilla kaduilla.

Tunnettu Helsingin kuvaaja Signe Brander tallensi maisemia kallioisine merenrantoineen alueen korkeimmilta mäiltä.

Strömstenin plantaasi sijaitsi tulevan esplanadin pohjoispuolella. Pääasiassa venäläiset puutarhurit olivat vuokranneet sieltä palstoja viljelläkseen vihanneksia, joita he sitten kaupittelivat Helsingissä. Ympärillä oli runsaasti työväen puutaloja mutta myös herrasväen huviloita.

Töölön maisema oli pitkään epäyhtenäistä, kun kuusikerroksisia kivitaloja kohosi puutalojen keskelle. Nämä talot sijaitsivat nykyisellä Pohjoisella Hesperiankadulla Välskärinkadun kulmassa, nykyisten Hesperian tornien kohdalla. Puutalot olivat paikalla vielä ainakin 30-luvulla.

Aikahyppy samasta paikasta vuoteen 1961, jossa näkyvät Hesperian tornit Taivallahden koulun portailta kuvattuna. Tornit on rakennettu 50-luvulla sairaalan henkilökunnan asunnoiksi, nykyisin ne ovat yliopistovieraiden asuntoina.

 

Kivelän sairaala-alue sijaitsi siis kaupungin laidalla. Paikalla oli ollut jo pitkään vaivaistentalo ja 1800-luvun lopulla Edesvikin köyhäintalo. Kun kolera vuonna 1892 levisi Aasiasta Venäjälle ja sen voitiin odottaa leviävän myös Suomeen, rakennettiin Töölöön suunnilleen nykyisen Kauppakorkeakoulun paikalla sijainneelle kalliolle väliaikaiseksi tarkoitettu sairaalarakennusryhmä, joka tunnettiin nimellä Koleraparakit. Viimeinen niistä purettiin Kauppakorkeakoulun päärakennuksen tieltä vasta 1940-luvulla.

Museokatu on Helsingissä poikkeuksellisen yhtenäinen alkuperäistä rakennuskantaa edustava kokonaisuutena. Ainoa myöhemmin rakennettu talo löytyy numerosta 26. Siitä purettiin 1978 alunperin vuonna 1914 valmistunut Helsingin Uuden Hattutehtaan talo. Se oli liian pieni tontilleen taloudellista tehokkuutta ajatellen. Nykyinen talo valmistui 1980, ja se sulautuu sinänsä hyvin kadun talorivistöön erilaisista ikkunoistaan huolimatta.

Sonckin kortteli rakentuu

Korttelista 449 on Heikki Laherma laatinut rakennustaidehistoriallisen selvitystyön. Jos sellaisen jostain saisi käsiinsä, niin ostaisin heti. Olen sen kyllä aikoinaan lukenut, mutta jostain syystä ei tullut silloin hankittua itselle. Vinkit sellaisen saatavuudesta otetaan kiitollisuudella vastaan!

En lähde tässä siis syventymään arkkitehtuuriin yksityiskohtaisesti. Kuten edellä olen jo todennut ovat sekä julkisivujen että sisäpihojen olemus Sonckin, vaikka varsinaiset yhtiökohtaiset piirrokset ovatkin useamman – viiden tarkkaan ottaen – suunnittelijan käsialaa.

Minusta on kiehtovaa katsella näitä vanhoja kuvia rakennustöistä. Paikalla muurattuina ja ilman nostureita tai muita koneita talot valmistuivat hämmästyttävän nopeasti: parin rapun yhtiö noin vuodessa.

Tässä linkin filmissä näkyy, kuinka rakennustöitä tuohon aikaan tehtiin. Kyseessä on Dunckerinkadun ja Mannerheimintien kulmatalo.

https://elavamuisti.fi/aikajana/tooloa-rakennetaan

Töölöstä muodostui leimallisesti keskiluokkainen kaupunginosa, jossa asui vähemmän työväkeä kuin vanhemmilla alueilla. Toki asunnoissa oli tilat palvelusväelle, mutta ennen puutaloissa asuneet ja työskennelleet työläiset joutuivat muuttamaan. Hesperian puistossa oli ollut saippua-, suopa- ja kynttilätehdas, pelikorttitehdas sekä säilyketehdas. Hietaniemessä toimi Sanduddin tapettitehdas ja Taivallahden pohjukassa teurastamo, jonne eläimet kuljetettiin nykyisen Museokadun tienoilla kulkenutta tietä pitkin. Arkadian alueella toimi myös 1900-luvun alkupuolella meijeri.

Samalla poistui Oksasenkadun ja Museokadun loppupään seutuvilla ollut punaisten lyhtyjen alue, jossa prostituoitujen tapana oli käyttää amsterdamilaista tapaa ilmaista tarjontaa valoilla.

Vuonna 1927 etenevät Museokadun ja Runeberginkadun kulmassa rakennustyöt huimaavaa vauhtia.

Korttelista rakennettiin aluksi Museokadun puoli ja tuolloin Museokatu 35:n ikkunoista avautui vielä tällainen näkymä.

Museokadun näkymässä eniten on muuttunut autojen määrä ja laatu. Vinopysäköinti tuli 2007, eli siitäkin on jo kauan.

Etu-Töölö vuonna 1934.

Taivallahti ja Hietaniemi

Taivallahden rannalla oli kaupungin omistama, vuonna 1881 perustettu teurastamo. Se sijaitsi nykyisen tennishallin seutuvilla (ensimmäisessä 1931 otetussa kuvassa vasemmalla, alimmassa kuvassa teurastamon työntekijöitä). Kun keskiluokkainen kaupunginosa kasvoi, teurastamon ei koettu sopivan alueen henkeen. Se siirtyi 1933 uuteen paikkaan Hermanniin, joka tunnetaan edelleen nimellä Teurastamo.

Taivallahti 1913. Signe Brander.

Teurastamon takana sijaitsi venäläinen sotilashautausmaa, joka oli perustettu jo 1826. Ortodoksinen hautausmaa oli käynyt pieneksi, joten miehistö ja aliupseerit saivat viimeisen leposijan vaatimattomammalta alueelta. Suomen itsenäistyttyä ei sille ollut enää tarvetta, mutta sinne haudattiin vielä muita vainajia joitakin vuosia. Lopulta alue palautui kaupungille 1927 ja sen käyttö hautausmaana päättyi. Osa haudoista jäi tenniskenttien alle vuonna 1948.

Taivallahden tenniskentät rakennutti Helsingin verkkopalloseura 1948, ja perinne jatkuu nykyisessä keskuksessa. Kuvassa on taustalla Taivalsaaren valmisbetonitehdas, eli kuva on 50-60-lukujen vaihteesta.

Viereinen venäläisen Pyhän Nikolauksen seurakunnan rakennus valmistui 30-luvulla osittain vanhan hautausmaan päälle. Siitä vähän matkan päässä oleva krematorio oli valmistunut 1925. Ja samaan hautausmaan rakentamiseen osuu myös Hietanieman hautausmaan uusi kappeli, joka valmistui 1933.

Hautausmaa oli perustettu jo sata vuotta aiemmin, joten se oli jäämässä alaltaan pieneksi. Sitä oli siis ryhdyttävä laajentamaan. Taivalsaareen ryhdyttiin 30-luvun alussa tuomaan Pihlajasaaren edustalta ruopattua hiekkaa hautausmaan tarpeisiin. Sen ajan kuvissa näkyy, kuinka korkealla lauta-aidalla erotetulla alueella nousee hiekkakasa.

Aiemmin Taivalsaari oli ollut nimensä mukaisesti saari, joka yhdistyi mantereeseen vain kivikkoisen kannaksen avulla, jossa oli venelaitureita. Nykyisen muotonsa alue sai siis 30-luvun alussa, jolloin hiekan kuljettamiseksi ranta-aluetta laajennettiin saaren tuntumassa.

Kuva on otettu Taivalsaaresta mantereelle päin eli Taivallahden pohjukkaan. Kuvassa näkyy hyvin, millainen hiekkainen merenpohja siellä on jo alun perin ollut.

Hietaniemen uimaranta perustettiin 1929. Ajalle tyypillinen innostus ulkoilmaelämään innosti muokkaamaan alun perinkin hiekkaisesta pohjukasta virkistyspaikan. Alueella oli myös hautausmaan laajennuksen yhteydessä varastoitu hiekkaa ja se oli levinnyt rannan alueelle. Ensin paikalle oli suunnitteilla öljysataman varasto, mutta tilalle tulikin siis uimaranta. Se oli tosin ollut jo epävirallisessa käytössä.

Pian valmistuivat pukukoppirakennus (nykyinen Hietsun paviljonki) ja länsipäähän keittiörakennus ja vessa. Ne on purettu ja 1964 tehty kahvila on nykyisin varastona. Voimailu- ja kuntoilupaikka on samoilla sijoilla kuin 30-luvulla.

Niillä kulmilla oli toiminut aiemmin Hietaniemen eli Sanduddin tapettitehdas, joka vuoden 1910 tulipalon jälkeen muutti Tapanilaan. Aluetta oli käytetty kaatopaikkana 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa.

Vuonna 2011 rantaan valmistui uusi huolto- ja pukukoppirakennus kahviloineen. Vaikka se istuu sinänsä hyvin maisemaan, on sillä yksi ratkaisevan huono piirre: sen julkisivu on kuin bunkkeri rannan isoimmalle puolelle ja samoin rantaan johtavan Hietaniemenkadun päähän. Tein tuosta joskus kuvaparinkin. Ilta-aurinko ei tosin paista tälle puolelle, mutta terassin saisi toisessakin vaihtoehdossa aurinkoon. Ja päivällä terassi olisi siis parempi sen suhteen kuin nykyinen.

Nostalginen kuva Hietsun 60-luvusta.

Taivalsaareen rakennettiin joskus 20-luvun lopulla tai heti 30-luvun alussa huoltorakennus, jossa toimi myöhemmin esimerkiksi automaalaamo. Viimeiset vuotensa se toimi kaupungin varikkona, jossa oli myös kanoottien säilyttämiselle varattuja harrastustiloja. Alue sen ympärillä toimi kaupungin varastona. Rakennus purettiin joskus 200-luvun alkuvuosina, mutta se näkyy vielä 2001 otetussa kuvassa. Rakennusta pidettiin liian huonokuntoisena ja arvottomana kunnostamiselle, eikä alueelle ollut olemassa mitään suunnitelmaa. Varikko samassa kohdassa kuitenkin säilyi ja vanha rakennus korvattiin konttiparakeilla.

Taivalsaaren kärjessä toimi 1958-1965 maan ensimmäinen valmisbetonitehdas, jonka perustamisella oli juonteensa 30-luvun hiekka-asemaan. Samaa betonin raaka-ainetta kuskattiin sinne jaaloilla ja valmista tuotetta rakennustyömaille. Koska betonitehtaan raskas liikenne vaati tukevan maaperän, ajettiin reitille täyttömaata, lohkareita ja hiekkaista savea. Tätä samaa tavaraa alueen maa on edelleen, ja monessa käytössä olleen pienteollisuuskiinteistön jätteillä ryyditettynä.

Taivalsaaren betoniasema ja teollisuusrakennus 60-luvulla.

Ruduksen betonitehdas 1958-1965.

Taivallahden seutu jäi kaavoituksessa 30-luvulla reunoiltaan vaille suunnitelmia, ja edelleen 50-luvulla uuden kaavan laatimisessa se unohdettiin. Maa-alueet olivat tietysti kaupungin omistuksessa ja kaiketi viereisen uimarannan vuoksi ne pantiin liikuntaviraston hallinnoitaviksi. Se koski kahta hiekkakenttää (yllä olevassa kuvassa näkyvää aluetta ja kadun toisella puolella olevaa, nyt koulujen väistötiloina olevaa hiekkakenttää). Kaupunki sitten vuokrasi ja vuokraa edelleen niitä halukkaille erilaisiin tapahtumiin. Yhtään lanttia kaupunki ei käyttänyt niiden kehittämiseen virkistysalueina. Esimerkiksi tuo rannanpuoleinen kenttä on johtuen sen täyttömaapohjasta ollut altis sortumille. Keväisin siellä on ollut syviä monttuja.

Betoniaseman poistuttua aiheuttamiensa ympäristöhaittojen vuoksi ja kaupunkilaisten ankarasta vaatimuksesta osoitettiin alue veneiden talvisäilytyspaikaksi, ja sitä se on edelleen. Vuokrasopimusta on 60-luvun lopulta lähtien jatkettu vuosi kerrallaan, kun kaupunki ei ole pystynyt päättämään alueen käytöstä. Huvittavaa on se, että tuo alue on nimeltään Sigurd Frosteruksen aukio. Tämä arkkitehti oli kyllä ahkera veneilijä. Stockmannin ja monien muiden arvorakennusten lisäksi hänen kädenjälkensä näkyy myös Museokadulla: 46 eli Mechelininkadun kulmatalo on hänen piirtämänsä, samoin numero 3. Hän asui itse Töölönkadulla piirtämässään talossa. Arkkitehdiltä on saanut nimensä myös Martta Ypyän aukio, eli rannassa olevan koirapuiston edusta. Hän suunnitteli 30-luvulla viereisen autopataljoonan kasarmin.

 Sigurd Frosteruksen kotitalo Töölönkatu 7 valmistui 1910.

Kaupungin välinpitämättömyyttä alueesta osoittaa hyvin parin vuoden takaisen hulevesiviemärin urakka. Sen tukikohta sijoitettiin rantaan, jossa urakoitsija piti myös muiden työmaidensa tarvikkeita. Kun yli puoli vuotta viivästynyt urakka päättyi ja ranta piti palauttaa entiselleen, oltiin ihmeissään. Kukaan ei tiennyt, millaiseksi se olisi haluttu. Satuin itse juttelemaan työtä tekemään tuotujen vihertyöntekijöiden kanssa. Aliurakoitsijan henkilöt eivät olleet koskaan aiemmin edes käyneet paikalla, olivat Porvoosta kotoisinkin. Oli vain annettu määräys panna ranta kuntoon. Olin itse välittömästi yhteydessä kaupungin työnjohtajaan ja kerroin huoleni: nyt tämä näyttää menevän ihan pieleen. Hän lupasi selvitellä asiaa ja soittikin kohta takaisin. Mitään ei ollut tehtävissä, koska sinne ei tosiaan ollut laadittu mitään entistämis- tai vihersuunnitelmaa. Urakoitsija meni siis halvimmalla mahdollisella tavalla: rantaan ajettiin savista täyttömaata ja sen päälle hiekkatuhkaa kävelijöiden kulkureitiksi. Jokainen näkee, miten surkea nykyinen ratkaisu on.

Tämä entisen teurastamon työntekijöiden asuntola purettiin vasta 50-luvun puolivälissä. Sen tilalle rakennettiin Taivallahden koulu 1955 (alla).

Lopuksi vielä pari sanaa Taivallahden kylpylähankkeesta. Tämä suunnitelma hyväksyttiin alun perin jo 2007 valtuustossa. Yrittäjää sinne ei kuitenkaan löytynyt. Vuonna 2019 asia ponnahti uudelleen esille, kun Soulmade niminen saksalaisyhtiö ryhtyi kylpylää puuhaamaan. Järjestettiin myös arkkitehtuurikilpailu. Sen voitti ravintola Löylynkin suunnitelleet Avanto Arkkitehdit.

Valitusten kaaduttua Taivallahteen voidaan rakentaa 2–3-kerroksinen kylpylähotelli, jossa on 12 300 kerrosneliömetriä. Tontti on 1,2 hehtaaria. Kaavaan kuuluu myös maanalaisten autopaikkojen rakentaminen. Vaikka huonemäärää ei suunnitelmassa varsinaisesti ole lyöty lukkoon, niin puhutaan noin 200 huoneen hotellista ja jokseenkin yhtä monesta autopaikasta.
Tällainen hanke sopii huonosti alueen maisemaan, sen tuoma liikennehaitta on melkoinen ja ennen kaikkea se käytännössä enemmän sulkee kuin avaa rantoja kaupunkilaisten käyttöön. Kapeimmillaan rantapolku olisi vain muutaman metrin hotellin 15-20 metriä korkeasta seinästä, eli ei siinä paljon paisteesta pääsisi nauttimaan (aurinko laskee Seurasaaren selän juuri toiselle puolelle).

Rakentaminen edellyttää koko maa-aineksen vaihtoa, jolloin on oikeastaan sama rakentaa mihin hyvänsä mereen.

Huvittavaa on aina arkkitehtien havainnekuvissa se, miten kaikki sulautuu maisemaan häiriöttä. Esimerkiksi alemmassa kuvassa voittaneen ehdotuksen 3-kerroksisen siiven korkeus on suunnitelmassa maanpinnalla 15 metriä ja matalamman 2-kerroksen 10 metriä. Maan alla on sitten jonkin verran. Parkkihallille riittää suunnitelmassa 5 metriä maanalaista korkeutta.

Jos katsoo puiden korkeutta tai ihmisten pituutta kuvassa, niin 15 metriä onkin kuvan referenssimittareilla, siis ihmisillä, mitattuna siitä vain puolet. Samoin matala siipi onkin vain kahden ihmisen korkuinen, mutta ehkä he edustavatkin jotain NBA-seuraa.

Olen perehtynyt aiheeseen ja voisin vaahdota siitä loputtomiin. Pidättelen kuitenkin itseäni ja totean vain tuosta kovasti kylpylähotelleihin väitetysti perehtyneestä Soulmade-firmasta: heillä on yksi 140 huoneen, siis hyvin pieni, hotelli Münchenissä, joka edustaa boutique-tyyppiä tai wellness-henkisyyttä. Mutta ei ole kylpylä, ja tällaisen toiminnan kannattavuus on ylipäätään heikkoa. Käytännössä raha tehdään huoneilla ja spa on vain lisä. Eipä hotelli avaa oviaan ainakaan suunnitellusti 2021, ja epäilen josko koskaan. Kaupunki voisi siis vihdoin katsoa aluetta realistisesti, sallia sinne jokin Löylyn tai Altaan tyyppinen rakentaminen. Ainakin sitä voisi vähän siivota.