Ars17 – pää täyteen digi(h)älyä
Kiasman Ars17 täyttää koko museon: 35 taiteilijaa 13 maasta. Näyttely esitellään tutkimusmatkana digiaikaan. Keskeinen käsite on post-internet-taide, ja kyse on eräänlaisesta sukupolvikokemuksen välittämisestä. Näyttelyn perusidea on museonjohtaja Leevi Haapalan (s. 1972), ja se on oikeastaan hänen ensimmäinen todella näkyvä kädenjälkensä astuttuaan museon johtoon kaksi vuotta sitten. Museoiden näyttelysuunnitelmat ovat niin pitkiä, että aiempi anti on ollut jo pitkälle suunniteltuna ennen hänen aikaansa.
Anne Uddenberg
Post-internet-taiteesta on puhuttu kymmenkunta vuotta. Käsite on edelleen hyvin sekava. Se kuitenkin viittaa aikaamme, jossa internetin luomat kommunikaatiokanavat ja estetiikka ovat jo mukana kaikessa arjessa. Digitaalisuus on globaalia ja samalla se on merkinnyt eräänlaista kulttuurista imperialismia. Digi on muuttanut aikakäsitystä, sosiaalisia suhteita, työntekemisen tapoja. Kuvien tulva on ennen kokematon ja informaation vyöry uuvuttava. Samaan aikaan ovat rapautuneet monet perinteiset arvot ja hierarkiat, niin hyvässä kuin ehkä huonossakin mielessä. Muutoksella ei sinänsä ole arvolatausta. Toisaalta puhe diginatiiveista ja internetistä heidän sukupolvikokemuksenaan sekoittaa kaksi eri asiaa: digitaalisuus on muuttanut kaikkien elämää, ja sukupolvien kuilu kumpuaa edelleen samoista lähtökohdista kuin aiemminkin, ei vain internetin haltuunotosta. Diginatiivit eivät muuten tutkimusten mukaan hallitse tietotekniikkaa erityisen hyvin, vaikka ovat kasvaneet sen ympäröimänä. Erilaisten netin palvelujen sykli on myös muuttunut huikeaa vauhtia. Post-internet-taide on siis toisaalta aikalaistaidetta, joka käsittelee kaikin taiteen keinoin maailmaa ympärillämme. Sellainen taide voi olla maalaus, valokuva, installaatio, video, mitä hyvänsä. Kun internet-taide inspiroitui verkossa toimimisesta ja otti sen toisaalta myös jakelukanavakseen, niin nyt se on jo ikään kuin itsestään selvä osa elämää. Aikaperspektiivinä muuten huimaa se, että internet ja esimerkiksi sähköposti alkoivat olla osa monien arkea 90-luvun puolivälissä. Liikemaailmassa vaikuttanut kupla siihen liittyvistä ylisuurista odotuksista räsähti rikki jo vuosituhannen vaihduttua. Google listautui pörssiin 2004. Ja 2008 ryhdyttiin jo puhumaan post-internet-taiteesta. Siinä mielessä ei siis ehkä olla nyt aivan uuden taidekäsitteen kanssa eturintamassa. Itse asiassa moni taiteilija on vierastanut koko termiä niin ankarasti, että sen käyttö on pikemminkin hiipumassa (kohtuullisen googlettamisen ja parinkymmenen artikkelin perusteella ainakin). Taidehistorian kielessä sillä on edelleen käyttöä.
Jaboby Satterwhite
Leevi Haapala on kertonut halunneensa tarjota näkemyksen siihen, miten uuden nettisukupolven maailma toimii. Näyttelyn taiteilijoista 19 on syntynyt 1980-luvulla, yksi 90-luvulla, neljä 70-luvulla ja kaksi 60-luvulla. Kyse on siis pääosin nuorista taiteilijoista, mutta eihän se tarkoita uutta nettisukupolvea. Teosteksteissä toistuu usein sanat ”tutkii” ja ”teknologia”. Ainakin rivien välistä voi lukea ajatuksen siitä, että kyse jonkinlaisesta taiteilijoiden sissijoukosta, internetin jälkeisen maailman tutkimusmatkailijoista, star trekin rohkeista hahmoista. Taiteilija voi toki tutkia jotain aihetta, ehkä enemmän kuitenkin pohtia tai syventyä tai inspiroitua. Minulle tutkiminen kalskahtaa kovin systemaattiselta, ja tähtäimessä on silloin jokin positivistinen totuus. Taiteessa ja varsinkin tässä ajassa subjektiivisuus, yksilö on keskeinen.
Kiersin näyttelyssä lehdistötilaisuudessa melko tasan kolme tuntia. Avajaisissa tungoksessa kävin katsomassa vielä paria teosta uudestaan, samoin käydessäni kuuntelemassa taiteilijapaneelia ja Ed Atkinsin performanssin katselun yhteydessä. Päällimmäinen tunnelma oli vyöryvän äänen ja ärsykkeiden määrä. Yhdellä kertaa näyttelyn katsominen oli uuvuttava kokemus. Tarvitaan siis useampia käyntejä, jotta fiilikset tasaantuvat ja syventyvät. Näin digiaikana ajattelin kuitenkin kirjoittaa jo nyt tänne blogiin, kun kaiken täytyy tapahtua nopeasti. Ehkä täydennän vielä tekstiä myöhemmin. Kaikkien videoteosten katseleminen kestäisi kuusi tuntia, joten siinäkin mielessä aikaa tarvitaan.
Toinen mieleen jäänyt vaikutelma oli se, että kovin harva teos tuli henkilökohtaisesti koskettavasti iholle. Elämyksellisiä teoksia löytyi kyllä, mutta täydellisen pysäyttäviä ei ollut montaa. Kun suuri osa on digitaalisia töitä ja vähemmistö analogisia, jäin miettimään näyttelyelämyksen rytmittämistä, eräänlaista käyntidramaturgiaa. Nyt näyttelyssä käy kovin helposti niin, että pysähtyminen ja hiljentyminen vaatii oikeastaan erityistä ponnistelua. Kotimaiset taiteilijat olivat entuudestaan tuttuja, ulkomaisista nimistä muutama. En pysty sanomaan, onko valikoima siinä mielessä edustava otos nykytaiteen nimistä. Joitakin tekijöitä olisin ehkä odottanut mukaan, ja etenkin monipuolisempaa kokoelmaa eri välineillä tehtyä taidetta. Nyt esimerkiksi Nina Canellin kokoelma tietoliikennekaapeleista tai Julia Varelan väännetyt näytöt tarjoavat kyllä hengähdyksen digihälystä mutta jäävät etäisiksi. Niiden takana oleva idea on haastavampi kuin toteutus. Anna Uddenbergin matkalaukuilla ratsastavat hahmot ovat hauskoja ja yllätyksellisiä. Hän oli tuoreesti julkisuudessa, kun Ruotsi lahjoitti yhden hänen teoksensa Suomen juhlavuoden kunniaksi. Ilja Karilammen teos oli pressitilaisuuden aikaan vielä kesken.
Ilja Karilampi
Videoteoksista Ed Atkinsin kolmeen huoneeseen levittäytyvä videoteoksessa avatarhahmo velloo melankoliassaan juopottelemassa ja laulamassa tunteita herättävää musiikkia. Teoksen voima on sen pinnallisen sentimentaalisuuden ja vieraannuttavan keinotekoisen hahmon yhdistämisessä. Minut se pani pohtimaan verkossa esiintyvän ihanteellisen selfie-todellisuuden taakse jäävää tunteiden ilmaisua. Aiempia versioita samasta löytyy – tietysti – verkosta. Tässä esimerkiksi youtuben pätkä: Ribbons (2014). Atkins itse sanoi paneelikeskustelussa Freudia lainaten, että surussa murhe liittyy tietyn kohteen menettämiseen, melankoliassa tunteet ovat vailla kohdetta. Sellainen irrallisuus on hyvinkin yksi ajankuvan piirteitä. Teosta katsoessa voi miettiä, miksi sama videoluuppi esitetään samaan aikaan kolmen peräkkäisen huoneen seinällä. Hänen toinen teoksensa portaita alas vierivistä irtopäistä on myös huumorin virittämä, samalla kuitenkin hänen töissään on monenlaisia väreitä.
Ed Atkins
Atkinsin tunnin mittainen performanssi rakentui amerikkalaisen kirjailija-professori Gilbert Sorrentinon runoon. Tämä tekstinpätkä oli muutamien laulupätkien ohella esityksen pelkistetty sisältö; sen toisto ja latautuminen eri tunnelmin oli omituisen vangitseva tapahtuma. Kallion kantaattikuoron osuus yleisön sekaan soluttautuneena jäi mieleen soimaan. Runo nimeltä Morning round up menee näin:
I don’t want to hear any news on the radio
about the weather on the weekend. Talk about
that.
Once upon a time
a couple of people were alive
who were friends of mine.
The weathers, the weathers they lived in!
Christ, the sun on those Saturdays.
Ed Atkinsin performanssi
Kolmesta tunnistani lohkaisivat huomiotani ja aikaani etenkin Tuomas A. Laitisen installaatio, Charles Richardsonin videon ja installaation yhdistelmä sekä Hito Steyerlin videot. Tuomaksen teoksessa yhdistyy niin monenlaisia elementtejä, ettei se tyhjene kovin nopeasti. Se on ensinnäkin visuaalisesti kiehtova. Sisällöllisesti tekoäly ja kyborgimainen informaation välittäminen kosketuksella ovat kuin science fictionia, mutta myös todellisuutta. Richarsonin teoksen outouden takana on muutakin: kauneuskäsitykset uitetaan kölin alta. Hito Steyerlin pitkähköt videoteokset vaativat huomiota myös täyttämällä tilan katsojan ympärillä. Niissä kulminoituu myös näyttelyssä paljon näkyvä eskapistinen puoli, joka tarkoittaa pelimaailman visuaalisen kielen käyttöä. Minulle (ei diginatiivina eikä peleihin juurikaan perehtyneenä) koko tuo kuvamaailma on vieras ja epäkiinnostava. Sieltä löytyy ehkä yksilökohtaista tai jopa yhteiskunnallista sisältöä, mutta siihen on vaikea päästä kiinni. Sosiaalisia verkostoja löytyy Raija Meriläisen peliteoksesta. Se kuuluu myös näyttelyn verkkogalleriaan. Harmi vain, että se ei suostunut toimimaan ipadilla ja näyttelyssäkään en päässyt testaamaan (vain katsomaan vierestä). En enää malttanut macilla ryhtyä pelaamaan. Melanie Gilliganin sosiaalisia tilanteita käsittelevät videot ovat psykologisesti kiinnostavia, mutta tarinallisuudella ja katsojan odotuksilla pelaaminen ei kuitenkaan imaissut mukaansa. Rachel Rossinin virtuaalimaailma jäi lähinnä kuriositeetiksi (ja tekniikan kanssa oli ongelmia). LaBoeuf, Rönkkö & Turner, meillä eniten julkisuutta saanut teos, ei ollut vielä tsekattavissa. Kuukausi mökissä yhteyden päässä on kokeilu, jonka onnistuneisuutta voi arvioida vasta myöhemmin. Jaboby Satterwhiten avaruushomodisko on kuvavirtana huumaava trippi, kuin digitaalinen sininen pilleri joka saa hallusinoimaan. Sen katsoo useammankin kerran läpi suu auki hämmästyksestä ja yksityiskohtien runsaudesta, mutta ei siitä minulle jäänyt mitään raksuttamaan.
Tuomas A. Laitinen
Tässä post-internet maailmassa näyttelyyn kuuluu myös internet-taidetta verkossa. Richardsonin teoksesta on sielläkin versio, mutta se on mobiililaitteen ruudulla latteampi kuin museossa oleva versio. Rachel Macleanin Let it go -laulua hoilottavat katulapsihahmot jäävät mieleen, mutta saman idean toistaminen kuudesti ei tuo enää lisäarvoa. Sama koskee David Blandyn ja Ed Fornielesin sekä Ama Ulmanin töitä, jotka vievät ajatukset samalla myös internetin esihistoriaan pikselöidyllä, kömpelöllä olemuksellaan. Mutta eivät ne muuten kovin suurta elämystä minulle antaneet. Osa verkossa olevista teoksista ei oikein toimi edes laptopissa. En ryhdy käsittelemään enempää jo ennen näyttelyn avautumista partojen pärinää aiheuttanutta yhteistyötä Microsoftin kanssa. Siitä voi löytää problematisoinnin arvoisia asioita, mutta ei se rehellisesti sanottuna ole näyttelykokonaisuudessa merkittävää. Sen sijaan yhteistyö Wörks -bränditoimiston kanssa… no, herätti kysymyksiä vailla vastauksia. Kiasma ei taida olla heille kovin merkittävä juttu, koska ei se ole heidän omille sivuilleen edes päässyt referenssinä. Jotenkin kuvittelisi tällaisen tapahtuman ansaitsevan heiltä itseltäänkin jotain reaktiota. Tai sitten siellä ei vain hallita sitä brändäämistä. Työnäytteenä en anna paljoa pisteitä.
Miltä Ars17 sitten tuntuu kokonaisuutena? Se on meluisa ja hiukan sekavakin. Kävijälle olisi voinut luoda enemmän teosten välisiä jännitteitä, nyt tarjolla on runsaasti samantyyppistä taidetta. Post-internet maailma vaikuttaa aika kylmältä ja pinnalliselta. Näyttelyn saatesanoissa esiin nostetuista yksilöistä tunteineen ja ihmissuhteineen ei jäänyt kovin paljon mieleen, sen sijaan pikemminkin jonkinlainen vieraantuneisuus puskee läpi. Yllätyksiä ja hätkähdyttäviä hetkiä oli yllättävän niukasti. Kaipasin joukkoon valokuvaa, se kun on ajankuvassa niin oleellinen ja merkittäviä tekijöitä löytyy paljon. Nuoren yleisön houkuttelu on ilmiselvä tavoite. Tiedä sitten, miten paljon sitä syö teosten kuormittaminen käsitteellisellä kuorrutuksella. Tosin eivät kaikki varmaan juuri jaksa teostekstejäkään lukea, saati muhkeaa näyttelykirjaa.
Hito Steyerl
Taiteilijat itse tuntuivat vierastavan näyttelyyn liitettyä post-internet-leimaa. Kysymys ”miksi taide näyttää juuri nyt tältä”, vaikutti herättävän lähinnä epämukavuutta ja torjuntaa. Kun laajassa näyttelyssä viettää aikaa ja ryhtyy muokkaamaan päässään siitä yhteenvetoa, tulee liian helposti langettua kognitiiviseen ansaan: yrittää löytää teoksille yhteisiä nimittäjiä vaikka sellaista ei ole. Siihen ohjaavat myös nämä päälle liimatut määreet. Näyttelyssä on kiehtovia teoksia ja on hienoa, että on puserrettu näin laaja kokonaisuus oheisohjelmineen. Näyttelystä saa varmasti eniten irti keskittymällä niihin teoksiin, jotka puhuttelevat. Niitä itselle parhaimpia ei välttämättä löydä ihan pikavilkaisulla, mutta kiehtovinta onkin juuri etsiminen.
Jaakko Pallasvuo
Täydennys 4.4.2017
Kävin tänään neljännen kerran näyttelyssä. Harmi vain, että unohdin Kiasman menevän tiistaisin kiinni jo klo 17 ja visiitti jäi aiottua lyhyemmäksi. Tarkoitus oli katsoa muutamia teoksia uudestaan ja se tuli tehtyä siis vain osittain. Halusin keskittyä nyt lähinnä analogisiin teoksiin, koska aiemmilla kerroilla videoiden rooli painottui. On tullut luetuksi viikonlopun aikana myös lisää artikkeleita post-internetistä.
Kun jätti videot väliin ja yleisöäkin oli aika vähän, niin käynnin tunnelma oli varsin erilainen. Artie Vierkampin nimi tulee usein vastaan, jos lueskelee niitä post-internet -tekstejä. Hän on käsitellyt tämän ajan taiteen yhtä teemaa: esittämisen muotoja esineinä ja vaihtoehtoisesti digitaalisina, aineettomina. Samalla tekijyyden ja tekijänoikeuden rajat ovat olleet pohdiskeltavina. Minusta itse asiassa ne taiteen olemusta koskevat puntaroinnit ovat kiinnostavampia kuin itse teokset. Myös Kiasmassa oleva seinärakenne on teoksena hyvin niukasti vetoava, mutta sen pohjalla oleva ajattelu sen sijaan menee koko näyttelyn keskeisiin lähtökohtiin. Sama koskee Aude Parisetin jauhomatolaatikoita: kuluttamiseen ja kierrätykseen ajatukset johdattavat teokset ovat minusta vain tylsiä. Hän itse kertoo tekijähaastatteluvideolla yhden aspektin olevan se, että teoksista täytyy pitää myös huolta. Nandita Kumarin sekatekniikkateokset lasipulloissa tarjoavat pikkuruisine detaljeineen melkoisen kontrastin siihen maailmaan, johon ne viittaavat, kuten Intian paisuviin kaupunkeihin. Lasipullossa ollaan kuin verkossa: etäällä todellisuudesta ja käpertyneenä omaan näpertelyyn – tai siis tällainen linkki tuli mieleeni.
Cécile B. Evansin What the Heart Wants -videota oli tarkoitus katsoa tosin tällä kertaa hiukan pidempään, sillä se kestää yli 40 minuuttia. Ehdin nyt katsoa vain noin 20 minuuttia. Koneen ja ihmisen tulevaisuuden suhdetta pohtiva teos voisi hyvin olla kokonainen elokuva, mutta se ei toimi tarinankerronnan logiikalla, pikemminkin unen. Philip Seymour Hoffman on yksi hahmoista, joilla on animoitu koneolemus. Video kiehtoo ja matkan varrella herää erilaisia huomioita, mutta ainakin näin kesken jäätynä mieleen jää kuitenkin eniten digitaalisen mielikuvitusmaailman visuaalinen olemus.
Vas. Nanidita Kumar ja oik. Cécile B. Evans
