Narsistin päiväkirja
Taisteluni, niin voisi kuvata lukukokemusta Karl Ove Knausgårdin uudesta romaanista Yökoulu (Like, 2026). Sarjaa nimeltä Taisteluni en päässyt ensimmäistä osaa pidemmälle, koska en innostunut tyylistä enkä sisällöstä. Nyt luin Yökoulusta kiittävän arvion, joten päätin perehtyä kiinnostavalta kuulostavaan teokseen. Sen aihe kumpuaa vanhasta Faust-legendasta, jota on tietysti käsitelty lukuisia kertoja aiemminkin. Faust tekee diilin Paholaisen kanssa saavuttaakseen ylivertaisia kykyjä mutta maksaa siitä kovan hinnan: läheisen ihmisen kuoleman.
Knausgårdin versiossa suuruudenhullun Faustin tilalla on nuori valokuvauksen opiskelija Kristian. Parikymppinen kloppi pääsee Lontooseen pieneen opinahjoon ja kuvittelee kykynsä taiteilijana ainutlaatuisiksi. Itserakas nuori mies halveksii muita ihmisiä, joita pitää keskinkertaisina, rumina ja kaikkiaan vähäpätöisinä. Hän kuitenkin loukkaantuu herkästi kuvitelluistakin vivahteista toisten puheissa, eikä edes tunnista omien mielialojensa ailahtelujen syitä. Pienikin asia voi virittää innostuksen ja ruokkia grandioosin minäkuvaa, toisaalta ahdistus tai kokemus muiden silmätikuksi joutumisesta leimahtaa myös nopeasti.
Kristianin leimallisin ominaisuus on siis narsistinen persoonallisuushäiriö. Lähtökohtana tuoda Faustin menestyksenjano nykyaikaan narsismin pukeissa on sinänsä oivallinen. Narsismista on tullut paitsi suosittu puheenaihe, se myös tuntuu nykyajan arvomaailman kovuutena ja kilpailunhaluna. Menestyjiä nostetaan jalustalle, vaikka tiedetään sen hinta muille. Pulmalliseksi narsismi nousee kuitenkin Knausgårdin romaanissa kahdella tavalla.
Teksti on protagonistin sisäistä puhetta, vaikka hän tarinassa kirjaakin tapahtumia perinteisellä mekaanisella kirjoituskoneella näpytellen. Ajattelu on juuri tuota sisäistä puhetta. Se on kiinnostava mutta vaikea tyyli 500-sivuiselle romaanille. Knausgård tyylinsä mukaisesti kuvailee asioita yksityiskohtaisesti. Kahvinkeiton jokainen vaihe luetellaan erikseen, pubin kyypparin kravatin kuviot ja lähes jokaisen ihmisen ulkonäkö yksityiskohtia myöten. Knausgård sijoittaa tekstiinsä usein wikipediamaisia tietoiskuja, jotka saattavat sisältyä myös osaksi dialogia. Vuoropuhelua kirjassa on runsaasti, mutta vain harvoin aidon oloista. Kun siihen lisätään kerronnan kannalta täysin joutavat tervehdykset ja muminat, kerronta etenee kuin käsijarru päällä. On tietysti makuasia, pitääkö tuollaisesta tyylistä. Joillekin se on tarkkanäköistä, minusta vain pitkäveteistä. Voi myös kysyä, kenen muisti toimii niin että vuosikymmenten jälkeen voi palauttaa mieleensä täydellisen triviaaleja yksityiskohtia. Kerrontatyylistä tuli mieleen Bret Easton Ellisin Amerikan psyko. Lukijalle ei tarjoudu pakopaikkaa, mikä pitää yllä tiettyä piinallista virettä. Kristian tosin tölvii tapaamiaan ihmisiä vain ajatuksissaan, mutta yksi hurmeinen teko nousee tarinassa keskeiseksi. En tee juonipaljastuksia, mutta tuo tapahtuma on käänteenä kömpelö. Uskottavuuden kannalta teksti on muutenkin kaksijakoinen: miljööt piirtyvät realistisiksi, mutta sattumia kasaantuu kuin tyhjiä pahvilaatikoita toriajan päätyttyä. Niistä ei kovin kestävää rakennetta synny.
Knausgård hieroo väsymättä Kristianin narsismia lukijan naamaan, joten se alkaa rasittaa. Toisaalta hän pääsee sillä tavoin sisälle päähenkilönsä ajatuksiin. Välillä Kristianin ylimielisyys ja töykeys tuntuu kolkon todelliselta, toisaalta kuvausta vaivaa toistuva karikatyyrimäisyys. Hän tekee kaiken kuin persoonallisuuhäiriönsä oppikirjakuvauksen mukaisesti, ja siksi hahmo jää ulkokohtaiseksi. Vahvimmillaan teos on kuitenkin muutamissa ahdistusta ja jännitettä kasaavissa kohdissa, joissa narsismiin liittyvä epävarmuus ja henkisen katkeamisen uhka on elävästi läsnä. Kun päähenkilö on vastenmielinen eikä seurassa juuri haluaisi edes olla, on rohkeaa venyttää tätä epämukavuuttaa äärimmilleen. Siinä päästään jo kauhuelokuvamaisiin tunnelmiin, ja kerrontakin etenee juuri tekemistä kuvaillen kuin tallenteena. Kielellisesti teksti on lakonista ja ilmaisullisesti köyhää kuin kasvillisuus norjalaisen tunturin laella. Latteus tavallaan sopii tunne-elämältään kylmän Kristianin ajatteluksi, mutta lukijalle se käy puisevaksi.
Kiinnostuin teoksesta osittain myös valokuvauksen takia: päähenkilö etenee opiskelijasta maailmankuuluksi valokuvaajaksi. Hänellä on avautumassa näyttely MoMassa New Yorkissa 24 vuotta keskeisten nuoruuden tapahtumien jälkeen. Diili Pirun kanssa on siis hyödyttänyt! Olin utelias lukemaan, miten valokuvaa kirjassa arvioidaan ja kuinka teksti taipuu kuvaksi tai kuva tekstiksi. Tulos hämmästyttää, eikä myönteisellä tavalla. Kristian on ennen opiskelujaan harrastanut kuvausta viisi vuotta ja kuvittelee nousevansa ainutlaatuiseksi tähdeksi, alan uudistajaksi. Hän ei kuitenkaan ajattele tai katso maailmaa lainkaan valokuvaajan silmin. Tai ole kiinnostunut visuaalisesta ilmaisusta ympärillään, kuten muuten niin tärkeiden levyjen kansista (tai on siitä pari virkettä, mutta moni muu aihe toistuu kymmeniä kertoja). Jokainen valokuvan harrastaja tietää, miten tärkeää juuri valon laatu on. Kuvaaja aina pohtii myös sommittelua, ja monenlaiset tekniset haasteet täytyy niin ikään ratkaista. Mutta Kristian ei ole kiinnostunut tällaisesta: hänelle kuvaus on vain ruutuun tallennettu aihe. Ymmärrän, että kerronnallisista syistä kauhean syvälle valokuvauksen hienouksiin ei ole ollut ehkä järkevää mennä – kaikista muista triviaaleista detaljeista huolimatta. Valokuvauksesta hiukan perillä olevalle on kuitenkin tuskaa lukea näin pinnallista ja paneutumatonta tekstiä. Se on myös tapahtumien aikaansa eli 80-luvun loppuun nähden pielessä. Kristian kertoo kuvanneensa pari vuotta Nikon FM2:lla, siis manuaalisella kinofilmikameralla. Sen voi tietona vielä hyväksyä ilman suuria mutinoita, vaikka tuo kamera oli pikemminkin edistyneen harrastajan, ei ammattilaisen valinta. Lehtikuvaajilla sellainen saattoi olla varalta mukana mekaanisen varmuutensa takia. Runko tarvitsee myös optiikan, mutta Kristian ei mainitse kertaakaan mitään objektiiveista, ei myöskään filmin laadusta tai muistakaan teknisistä seikoista. Koulussa hän käy pimiössä vedostamassa kuviaan, mutta jokainen itse samaa tehnyt voi ihmetellä siihen uhrattujen ajatusten vähäisyyttä. Vedostaminen on kuitenkin puolet analogisen kuvan prosessia ja sisältää lukuisia erilaisia valintoja paperin koosta ja jyrkkyydestä sekä monesta muusta. Kristianin kaltainen itseriittoinen tyyppi olisi ehkä tosielämässä valinnut katukuvaukseen jonkun Leican. Mutta oleellisempaa on kuitenkin taidekuvauksen suunta 80-luvun lopulla. Kädessä olisi ollut niin sanottu keskikoon kamera, värifilmiä ja polaroidia. Vedokset olivat tuolloin suuria ja värivedostustekniikat keskeisiä. Neljännesvuosisata myöhemmin Kristian on kuuluisa ja juhlittu, mutta tarina hänen tuotannostaan on tympeän falski. Sitä voisi pitää myös nykytaiteen kritiikkinä, jos se osoittaisi edes hiukan syvällisempää tuntemusta. Hockney teki polaroideilla 80-luvulla sen, mitä Kristian 2000-luvulla. Ei kovin uutta siis.
Knausgård kiittelee loppusanoissaan esilukijoitaan, myös paria valokuvaajaa, joten täytyy vain ihmetellä näitä lapsuksia juuri valokuvaa koskien. Tähän liittyy myös käännökseeen tullut typerä virhe. Suoraan negatiivit paperille valottamalla tehdään pinnakkainen, mutta suomennoksessa on käytössä merkillinen kontaktikopio. Englannin contact sheet on ruotsiksi kontaktkarta tai kontaktkopi. Kristian käyttää luuppia, mutta se on käännetty myös suurennuslasiksi. Muitakin virheitä on teknisessä sanastossa. Käännös on ilmeisesti tehty ruotsista. On vaikea arvioida sen tasoa vertaamatta alkuperäiseen, mutta pilkkuvirheet ja muutamat muut outoudet eivät anna hyvää kuvaa. Esimerkiksi poliisin tittelit on jätetty kääntämättä, joten Constable on kuin nimi, ei konstaapeli. Tamperelaiset murresanat eivät taida perustua muuhun kuin kääntäjän omaan historiaan.
Minulla on ikävä tapa takertua sinänsä mitättömiin epäloogisuuksiin, mikä on toisaalta kustannustoimittajan työsarkaa. Kristianille rockmusiikki on tärkeää identiteetin raaka-ainetta, jolla hän tilkitsee epävarmuuksiaan. Romaanin alussa hän käy joulunvietossa vanhemmillaan ja siellä aikansa kuluksi järjestelee kokoelmaansa. Hän lähtee kuitenkin etuajassa takaisin Lontooseen vähäisin matkatavaroin – ja nimenomaan lopullisesti. Ei mene kuitenkaan kauaakaan, kun tarinassa levykokoelma on mystisesti Lontoossa. Ja soitinkin tullut jostain, kun hän aluksi kuvaili omistavansa vain pari huonekalua. Asuintalossa on suihku yhteiskäytössä, jossa myös hänen naapurinsa käy. Toisessa kohtaa naapurin asunnossa sitten kuitenkin on kylpyhuone. Kuusivuotiaan pojan Kristian kuvailee ulottuvan hiukan polvensa yläpuolelle, jolloin pituutta olisi rapiat 50 senttiä. Todellisuudessa sen ikäinen on 120-130 senttiä. Tällaisia pieniä mutta häiritseviä virheitä on pitkin matkaa.
Faustiin on aina liittynyt myös aikalaishengen varjo. Knausgård ivaa sinänsä osuvasti taidemaailman tapaa nostaa tekijöitä tähdiksi ja paisuttaa asioita äärimmilleen. Samalla myös sen kääntöpuoli eli maineen suistuminen ja asioiden kärjistyminen julkisuudessa saavat oman käsittelynsä. Nämä teemat jäävät kuitenkin lopulta ohuiksi ja varovaisiksi. Loppusanoissa Knausgård toteaa kuin amerikkalaisen elokuvan alkuteksteissä, että kirja ei perustu todellisiin henkilöihin. Lukijana saattaa silti jäädä miettimään narsismiteeman lähtökohtia. Kuvauksessa on uskottavia, syvälle meneviä, kipeitä tuntoja. Juuri siinä Knausgård on parhaimmillaan. Tekstissä on jonkinlaisena fantasiaelementtinä mukana satanismia ja goottilaista kuolemalla synkistelyä. Jopa Faust-näytelmä on ympätty tarinaan, jotta lukijalle voi vääntää sen peruskuviot kuin rautalangasta. Kaikki nämä ainekset eivät loksahda kovin hyvin toisiinsa, mutta ehkä kirjailija on ajatellut tulkinnan avautuvan moneen suuntaan. Lukija saa päättää, onko päällimmäisenä musta parodinen huumori vai vakava pohdinta elämän suurista kysymyksistä. Taiteesta teos sanoo harmillisen vähän.
