Ikuisen kesän saari – arvio elokuvasta Myrskyluodon Maija
Ohjaaja Tiina Lymi on haastatteluissa moittinut katsojien hinkua realistiseen kerrontaan. Kommentti koski lähinnä hänen Myrskyluodon Maijan jälkeen ohjaamaansa Queen of Fuckin Everything -sarjaa, mutta kyllä se hyvin pätee elokuvaankin. Hän ei tosiaankaan ole lähtenyt tekemään naturalistista kokemusta, vaan eräänlaisen fantasian. Tv-sarjan epärealistisuudet olivat tyyppiä deus ex machina eli tapahtumakulkuun kuin taivaasta tipahtavia juonenkäänteitä, kun tarina muuten on alkanut ajautua jo umpikujaan. Elokuvassa irtautuminen todellisuudesta sen sijaan tapahtuu työntämällä sen raadollisuus monelta osin jonnekin kauas: ulkosaariston luodolla paistaa aina aurinko, meri on tyyni kuin buddhalainen rukous, vaatteet kauniita ja puhtaita.
Tiina Lymi on noussut elokuvan ja tv-sarjan myötä menestyneimpien ohjaajien kaartiin: elokuvalla on ollut lähes puoli miljoonaa katsojaa. Suomessa se sai myös lähes poikkeuksetta kriitikoilta ylistäviä arvioita, tosin muutamia moitteitakin. Ruotsissa sekä kritiikit että yleisömenestys ovat olleet vaatimattomia huolimatta ruotsalaisista pääosanäyttelijöistä. En ollut kovin innostunut aluksi edes katsomaan elokuvaa, mutta toisaalta tapoihini kuuluu perehtyä käytännössä kaikkiin merkittäviin uutuusleffoihin. Tämäkin oli siis tutkailtava. Yksi syy haluttomuuteen oli muistikuva tv-sarjasta: uusintaversion tekeminen ei tuntunut mielekkäältä. Lymi on itse sanonut, ettei ole edes nähnyt sarjaa eli käsikirjoitus pohjautuu puhtaasti Anni Blomqvistin Myrskyluoto-romaanisarjaan. Hän on kertomansa mukaan halunnut nostaa siitä esiin feministisen näkökulman, naisen pärjäämisen ja kasvun vastoinkäymisissä.
Elokuva onkin nimenomaan Maijan tarina. Häntä esittävä ruotsalainen Amanda Jansson tekee upean roolityön. Kuvausten aikaan 32-vuotiaan ilmeikkäät kasvot ovat uskottavat teini-iästä pitkälle aikuisuuteen, mutta viisi lasta ja parikymmentä vuotta eivät juuri jälkiä jätä. Se on sitä naturalismin puutetta. Jansson onnistuu kuitenkin muuntamaan hahmonsa naiivin, ailahtelevan ja taikauskoisen olemuksen varmuuden ja kypsyyden saavuttamiseen. Katseiden ja ilmeiden käyttö lähikuvissa tosin ajoittain ylikuormittaa kameratyötä, joka muuten on hyvin perinteisen (televisio)kerronnan mukaista. Tarjolla ei ole siis mitään kovin sävähdyttävää ilmaisullista kokeilua. Pohdin, miten voimakkaan elämyksen olisi aiheeseen saanut esimerkiksi Andrea Arnoldin ohjaaman Humisevan harjun tyyppisellä rouhealla, ravistelevalla tyylillä. Sekin on tietysti klassikon uusintaversio, joka ottaa niin paljon etäisyyttä vanhaan että on jotain aivan muuta.
Linus Troedsson, hänkin hiukan yli kolmekymppinen, tekee myös hyvää työtä Jannena – siinä mitassa, minkä käsikirjoitus antaa myöten. Hänen huoleton päättäväisyytensä ja rationaalisuutensa asettuu kontrastiksi Maijan taikauskoiselle arkuudelle, mutta juuri muita piirteitä Jannen persoonasta ei löydykään. Hän ei kasva henkisesti. Kuvissa hänen atleettista kehoaan tuodaan kuviin ilmentämään parin eroottista latausta, sen sijaan Maijan paljasta pintaa ei juuri näy. Asetelma siis kääntää – ehkä hyvinkin harkitusti – perinteisen asetelman toisin päin. Jannen samanlaisena pysyvä sänkiparta ja suloisesti sekaiset hiukset ovat paljon samaa objektiksi asettamisen keinovalikoimaa. Siinä missä Maijan kasvot hallitsevat kuvaa runsain mitoin, jää Janne myös kuvissa etäisemmäksi. Elokuva kuitenkin nojaa parin dynamiikkaan, ja molemmat tuovat sen ansiokkaasti eläväksi.
Lymi on itse tehnyt elokuvan käsikirjoituksen, ja siihen liittyy useita elokuvan heikoimpia puolia. Romaanisarjassa Oolannin sota ulottuu Ahvenanmaalle ja saariston asukkaiden uhkaksi. Janne joutuu pakenemaan Suomeen. Lymi on kirjoittanut tästä elokuvaan pitkän jakson, jota ei siis löydy alkuperäisestä kirjasta. Elokuvan kestosta – 2 tuntia ja kolme varttia – lähes tunti kuluu englantilaisten sotilaitten komennossa heidän asetuttuaan saareen. Ylipitkä jakso on varmaankin mukana avaamassa katsojalle Maijan persoonan tiettyjä piirteitä ja henkistä kasvua, mutta se vie toisaalta kadottaa tarinan jännitteen. Eikä sillä ole historiallista faktapohjaakaan, sillä englantilaiset kävivät vain tuhoamassa Bomarsundin linnoituksen. Nyt miehet ovat kuukausitolkulla – ja silloinkin paistaa aina aurinko, mollikka laskee upeasti horisonttiin ja upseeri pitää kurissa hiukan töykeäksi heittäytyvät miehensä. Hoivaamaankin päästään sodassa haavoittuneita, mikä osoittaa Maijan suurta sydäntä. Hän oppii jopa englannin sanoja! Tähän jaksoon sisältyy useita niin sanotusti motivoimattomia, pitkiä kohtauksia.
Lymin heikko kohta ohjaaja-käsikirjoittajana onkin kerronnan rytmin karkaaminen niin koko elokuvan kaaren tasolla kuin yksittäisissä kohtauksissa. Banaali kohtaus saattaa venyä, intensiivinen huippu puolestaan jää kesken. Välillä tuntuu, että kohtauksen vaatima lavastuksen määrä on ikään kuin ”vaatinut” vaivannäköön suhteutetun pituuden. Hän ei tunnu toisaalta aina oikein luottavan kohtausten pelkistettyyn jännitteeseen, joten Lauri Porran musiikki yliromantisoi. Kokonaisuudesta muodostuu epätasainen.
Ei ole tietenkään mielekästä verrata elokuvaa vanhaan tv-sarjaan, mutta yhden keskeisen piirteen otan esille. Se on tullutkin jo mainittua: romaanisarjassa ja Åke Lindmanin ohjauksessa luonnon ankaruus on yksi päähenkilö. Lymin elokuvassa on sen sijaan ikuinen juhannus, ei ole kelirikkoa, ei tuulta, räntää. Koko kestosta vain muutama minuutti on talvea, sekin korkeapaineen tuomaa pakkasta. Pakkohan se minuutti oli saada, jotta Jannen hukkuminen jäihin edes jotenkin visualisoituisi. Joitakin anakronismeja on lipsahtanut mukaan, kuten sellainen, että Maija vertaa asioita pörssikursseihin. Lähes lukutaidoton ja vain ulkoa opeteltuna taitona nimensä kirjoittava Maija tuskin olisi voinut pörsseistä kuullakaan. Maija astuu tutulla polulla maassa pesivän linnun munan päälle, mikä on jännittävä dramaattinen ennusmerkki. Saaristolaisuuteen kuuluu luonnon tuntemus, eikä varmasti lintu olisi pesinyt käytetylle reitille. En ehtinyt lintua tunnistaa (tylli?) mutta muna näytti siniseltä rastaan munalta. Jos se oli tarkoituksellinen viittaus muuten kuin särkyvänä jälkeläisenä (lapsen hukkumisena) saattaa mennä monelta katsojalta ohi. Vaikka kuvissa on mainitsemani ikuinen kesä, kauniita villapaitoja on saaty ylle. Ja vaihdetaankin niitä usein. Kaikki tämä kuuluu niin ikään kerrontaan, joka ei ole siis erityisen kiinnostunut realismista.
Elokuva onnistuu näyttelijätyössä, myös keskeisten sivuosien osalta. Perheen lapsiin vanhinta Mariaa lukuun ottamatta katsoja ei tosin pysty luomaan suhdetta, joten Mikaelin hukkumisen surukin välittyy Maijan (ja osittain myös Jannen) tuskan kautta, ei omakohtaisena menetyksen tunteena. Jähmeän alun jälkeen pariskunnan muutto Myrskyluodolle tuo kerrontaan vauhtia ja raikkautta, intohimo ja toiveikkuus tarttuvat. Huumorikin tuo oman lisänsä. Toisaalta kokonaisuus vajoaa välillä lähes pitkäveteiseksi kuin harmillisella blägällä, ja sitä tyyntä merta maisemassa on siis yllin kyllin. Meren voimaa ja uhkaa, yksinäisyyden tuskaa on kartettu. Kun niille olisi ollut oikea paikka tarinassa, se on täytetty joutavalla englantilaisten seilorien paljoudella.
Minun ei tarvitse perinteisen elokuvakritiikin mukaisesti antaa tähtiä, mutta jos pitäisi, kolme olisi sopiva, nipin napin. Se on sinänsä harmi, koska aineksia olisi ollut parempaankin.
