Valokuvan tekijänoikeudesta

Tuli vastaan eräs tapaus, joka antoi sysäyksen kirjoittaa valokuvan tekijänoikeudesta. Asia on on ollut itselleni tärkeä tosin jo kauan. Tekijänoikeuksiani on loukattu taannoin härskisti (kuviani myytiin Saksan eBayssä julisteina). Nykyaikana kuvan arvoa riistetään armotta muutenkin. Moni ei edes ymmärrä, että kaikki netissä ei ole vapaata riistaa. Erilaisia näkemyksiä on tosin myös aiheen tuntevien parissa.

Pieni kertaus aiheesta

Tekijänoikeuslaki suojaa itsenäisiä ja omaperäisiä teoksia. Periaatteessa mikä hyvänsä luovan työn tulos nauttii tekijänoikeutta.

Valokuvan suhteen ollaan kuitenkin muista poikkeavassa tilanteessa. Valokuva voi syntyä olosuhteissa, joissa tekijän itsenäisyydelle ja omaperäisyydelle on vain vähän sijaa. Kuva ei toisin sanoen heijasta erityistä tekijän panosta. Alle teostason jääviä valokuvia, niin sanottuja (tavallisia) kuvia, on silti haluttu myös suojata. Niitä koskee lähioikeus.

Teoksen ja tavallisen suoja-aika poikkeaa: teoksen suoja-aika on 70 vuotta tekijän kuolemasta, kuvan 50 vuotta kuvan ottamishetkestä.

Arvio siitä, onko kyse valokuvateoksesta, on tapauskohtainen. Valokuvaaja voi tehdä vapaita luovia ratkaisuja monilla eri tavoilla ja monissa kuvan toteutuksen eri vaiheissa:  valita lavastuksen, kuvattavan henkilön asennon ja valaistuksen. Henkilökuvaa ottaessaan hän voi valita rajauksen, kuvakulman ja haluamansa tunnelman. Vedosta tehdessään tekijä voi valita eri menetelmistä sen, jota hän haluaa käyttää, ja käyttää tarvittaessa kuvankäsittelyohjelmaa. Näillä eri ratkaisuilla valokuvan tekijä pystyy lyömään teokseensa ”oman persoonallisen leimansa”.

Tekijänoikeus on aina henkilöllä, ei yrityksellä. Tekijä voi kuitenkin luovuttaa käyttöoikeuksia muille, rajoitettuina ja vapaina.

Kysymys suoja-ajasta koskee useimmiten siis hiukan vanhempaa kuva-aineistoa. Mutta kyllä sillä on relevanssia myös elossa olevien kuvaajienkin osalta. Käsittelen paria esimerkkiä, Caj Bremeriä ja Ismo Hölttöä. Poimin myös pari tunnettua rajanvetoa aiheesta.

Peruskysymys on se, milloin kuva on ns. tavallinen kuva ja milloin teos.

Nyt pohdintani lähti liikkeelle suositussa Helsinki vanhoissa kuvissa – ryhmässä Facebookissa julkaistusta kuvasta, jossa näkyy sisällisodan tapahtumia Siltasaaressa. Olin tunnistavinani kuvan Tyyne Böökin ottamaksi, tai oikeastaan muistin hänen juuri tuolla kulmilla tapahtumia tallentaneen. Böök (1884–1968) oli helsinkiläinen ateljeekuvaaja, jonka studio sijaitsi Siltasaarenkatu 6:ssa. Sattumoisin sisällissodan tapahtumat kulminoituivat aivan sen edessä. Böök oli aloittanut valokuvausliikkeen apulaisena 1899 ja vuodesta 1913 lähtien hänellä oli oma ateljee. Tallentaja oli siis osaava tekijä, joka kiersi kuvaamassa muutenkin sodan traagisia seurauksia.

Muistin Böökin vuonna 2018 Valokuvataiteen museossa olleesta näyttelystä. Facebookissa kuvan lähteeksi oli mainittu Kansan arkisto, mutta kuvaajaa ei ollut nimetty. Oliko kyseessä luvaton käyttö? Böökin kohdalla kysymys teokseksi määrittelyksi on ratkaisevaa käytön kannalta: jos ne ovat teoksia, ei vapaata käyttöä pitäisi sallia. Jos ne ovat tavallisia kuvia, on vapaa käyttö perusteltua.

Ryhdyin tutkimaan asiaa. Kuva löytyi Kansan arkiston sivuilta, ja siellä todettiin ettei kuvalla ole julkista lisenssiä (vapaan käytön oikeutta). Sama ruutu oli kuitenkin saatavissa myös Museoviraston Finna-kuvapalvelusta vapaalla lisenssillä (CC BY 4.0), ja se oli ladattavissa myös korkearesoluutioisena.

Laitoin tiedustelun Museovirastoon. Sain vastauksen ja kävimme myös parin sähköpostin tarkennuksen asiasta. Sen pohjalta ja aiemmista tiedoista kävi ilmi, että alkuperäiset negatiivit oli hankittu Museoviraston kokoelmiin 1990-luvulla Ruotsista. Böök oli asunut Ruotsissa 1940-luvun loppupuolen, ja sieltä joltain suvun edustajalta oli lasinegatiivit saatu täysin oikeuksin. Niille ei ollut esitetty suoja-aikaa, vaikka se olisi ollut ainakin periaatteessa mahdollista. Viraston tulkinta siis ratkaisi.

Museoviraston kanta oli selvä: kuva, ei teos. Sitä perusteltiin kulttuurihistoriallisten kuvien yleisellä linjalla. Ne ovat vain äärimmäisen harvoin teoksia. Vastauksessa viitattiin tunnettuun poikkeukseen ja hiukan moitittiin sitä linjan hämärtämisestä. Tapaus on Kalle Kultalan tallenne Kekkosesta noottikiriisin aikaan. Palataan siihen kohta.

Soitin Kansan arkistoon, joka on vasemmistolaisen työväenliikkeen ja kansalaisjärjestöjen keskusarkisto. Se tallentaa kokoelmiinsa järjestöjen ja yksityishenkilöiden asiakirjallista historiaa. Heillä on myös Böökin kuvia, siis myös tämä puheena oleva. Heillä sille ei ole annettu vapaan käytön lisenssiä. Keskustelussa kävi ilmi, että heillä on säännönmukaisesti lähes kaikissa kuvissa “vesileima” eli rajoitus. Se koskee virheellisesti myös kuvia, joiden suoja-aika on jo umpeutunut. Böökin kuvia on aikoinaan julkaistu runsaasti eri lähteissä ja Kansan arkistossakin on ilmeisesti ollut vain vedos, ei alkuperäistä negatiivia.

Pohdinnasta puhelimessa ei muodostunut selvää kantaa, koska asia on monisäikeinen. Johtopäätös oli: Kuvan ja teoksen rajanveto on tapauskohtaisena vaikeaa. Böökin kuvan voisi tulkita kummallakin tavalla.

Soitin vielä Valokuvataiteen museoon. Kesken lounaan tavoitettu intendentti ei ollut oikein mahdollisuudessa täysipainoisesti puntaroida asiaa. Vastaus oli siksi hiukan ympäripyöreä: Böökin kuvista ei ole tehty museossa linjausta, ovatko ne teoksia vai tavallisia kuvia. Ja että rajanveto on vaikeaa. 

Se, että museo ei ollut näyttelyn järjestämiseksi joutunut asiaa ratkaisemaan, ei poista peruskysymystä: saako Böökin kuvia käyttää vapaasti? Olin itse näyttelyn pressitilaisuudessa ja silloin muodostui ainakin itselleni käsitys niitä pidetyn teoksina. Kuvia julkaistiin salasanan takana olevassa mediapankissa, mutta ei yleisölle vapaasti. Eikä kuville siis annettu vapaata lisenssiä. Monien muiden kuvaajien tuotoksia museo kyllä jakaa verkkosivuillaan tai muissa kanavissa runsaasti ja vapaasti käytettäväksi.

Minulle on jäänyt myös epäselväksi, kuinka vanhan kuva-aineiston tulkinnassa suhtaudutaan ajankohdan kalustoon. Se mikä nyt näyttää hyvinkin “tavalliselta”, on raskaan kamerakaluston ja lasinegatiivien kanssa vaatinut erityisiä valintoja kuvan toteuttamiseksi. Kuvaajia oli erittäin vähän. Se ei kuitenkaan taida paljon tulkintoihin vaikuttaa. Mutta jätetään Böök hetkeksi ja pohditaan paria tuttuakin esimerkkiä.

Kalle Kultala (1924-1991) otti kuvan Kekkosesta seurueineen lukemassa Neuvostoliiton noottia 1961. Tekijänoikeusneuvosto päätti, että kuva on teos: se ilmentää valokuvaajan persoonallista ilmaisua.

Sen sijaan Räshid Nasretdin (1920-2010) sai kuvastaan Paavo Nurmesta sytyttämässä olympiatulta erilaisen päätöksen: kuva, ei teos.

Erikoiseksi tämän tekee se, että Urheilumuseo myy kuitenkin olympialaisia käsitteleviä (ja tietysti monia muitakin) kuvia verkkokaupassaan. Lähes kaikissa suoja-aika on umpeutunut kuitenkin jo lähes 20 vuotta sitten. Moni muukin museo tai arkisto on lyönyt kuviin menneinä vuosina rajoitteita, jotka ovat yhä jäänteinä vanhan tietokannan peruja.

Uuden aineiston tallentamisessa arkistoissa on kahta käytäntöä: kaikki vapaasti käyttöön, kaikki rajoitusten alaisiksi. Museovirasto edustaa ensin mainittua, ikään kuin yleisön intressiä. Jälkimmäinen tapa turvaa ehkä liioitellustikin kuvaajan suojaa. Hyvä esimerkki on Yrjö Lintusen arkisto: Kansan Uutisiin kuvanneen valokuvaajan kaikki kymmenet tuhannet kuvat ovat suojattuja Kansan arkisto kokoelmissa. Hän on sivumennen todeten mielenkiintoinen hahmo, suvussa on lisäksi valokuvaajia neljässä polvessa.

Ja sitten tullaan minua eniten askarruttavaa kysymykseen eli elossa olevien kuvaajien tuotoksiin.

Onko tämä Caj Bremerin (s. 1929) filmille tallentama hetki kuva vai teos? Promootiotanssit, 1960.

Entä tämä Ismo Höltön (s. 1940) otos? Sekin on 60-luvulta. Eli jos kuva, niin vapaasti käytössä. Teoksena ei. Kaupunginmuseo ei ole jakanut yleiseen käyttöön mutta jos ottaa sen esim. heidän verkkosivuiltaan tai uutisista, niin rikkooko lakia?

Ainakin voi sanoa, että vastaus ei ole helppo. Kumpaakin olen nähnyt verkossa myös luvattomasti, uutisartikkeleista tai museotiedotteista kopioituina. Nykyisenä kännykkäaikana on helppo mieltää kuvat sattumanvaraisiksi: kuka hyvänsä olisi voinut ottaa lähes samanlaisen osuessaan paikalle. Mutta entäs kun katukuvaaja tai tietyn tapahtuman tallentaja ei ole siellä sattumalta, vaan kenties suunnitelman ja odottelun kautta on löytynyt kohde. Ruutu voi olla yksi sadoista. Sekä Bremerin että Höltön kuvia on julkaistu runsaasti, mutta niillä ei ole vapaata lisenssiä. Jos he haastaisivat käytön, jouduttaisiin ratkomaan tuota oleellista kysymystä. Kuvina suoja-aika on siis umpeutunut, teoksina ei olla vielä edes aloittamassa 70 vuoden suojaa.

Edustan itse kantaa, jonka mukaan teoskynnys on usein aivan liian korkealla. Vaikka historiallisten kuvien vapaa käyttö on itsellenikin mieluista, pohdin jatkuvasti tulkintojen vaikutusta nykyiseen valokuvien suojaan. Jos joku käyttää teosta luvatta, on mahdollisesti oikeudessa määrättävä korvaus jotain muuta kuin pelkän kuvan osalta. Häilyvä raja teoksen ja kuvan välillä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa julkaistusta aineistosta johtaa – tai on jo johtanut – siihen, että tuoreitakin kuvia lainataan surutta. Se rikkoo toisinaan myös kuvissa esiintyvien henkilöiden oikeuksia, mihin kiinnitetään sentään huomiota.

Minulle työkseen kuvaavan otokset ovat pääsääntöisesti teoksia. Uutiskuvaamisessa on toki tilanteita, joissa kymmenen kuvaajaa tallentaa lähes identtisen ruudun. Silloin se saa tulla käsitellyksi kuvana. Kun kuvaan itse artikkelini kuvitusta, ne ovat minulle lähtökohtaisesti teoksia. Mutta joku saattaa olla esimerkiksi sitä mieltä, että kuva jonkun haudasta ei ole teos, vaan sellaisen olisi voinut näpätä kuka vaan. Olisiko?

Oman lisänsä soppaan lisää myös se, että aina ei ole selvää millaisia oikeuksia kuvan mukana siirtyy. Olen itse lähtenyt artikkelikuvissa siitä, että luovutan kertakäyttöoikeuden (vaikka sama artikkeli voidaan siis julkaista eri kanavissa). Muutaman kerran on kuitenkin kuva päätynyt lehden kuva-arkistossa jonkun muun tekstin yhteyteen. Jokaisesta kuvasta ei ole tehty kirjallisia sopimuksia tai edes puitesopimusta. Käytännössä ei ole hyötyä riidellä, edes rahallisesti. Korvaus toisesta käytöstä olisi liian pieni.

Palataan lopuksi vielä Böökiin. Samainen kuva löytyy myös Työväen arkiston valikoimista, ja vapaalla linsenssillä. Soitetaan sinnekin. Arkiston ratkaisu on pääsääntöisesti sama kuin Museovirastolla: kuvat mieluiten avoimeen käyttöön. Yleistä linjausta on vaikea silti määritellä. Vanhana jäänteenä on digitoidussa aineistossa turhia rajoituksia. Nyrkkisääntönä pidetään sitä, että uutisluonteinen on tyypillisesti kuvaa, ja teokseksi luokittelu poikkeus.

Olen itse valmis hyväksymään Siltasaarenkadun kuvasta kummatkin tulkinnat. Mieluummin kallistun teoksen puolelle, mutta samoista tapahtumista on joidenkin muidenkin sekä tuntemattomien että nimettyjen kuvaajien otoksia. Böökin kuvat ovat kuitenkin juuri tuosta antautumisesta ainutlaatuisia.

Böökin kohdalla hankalaa on se, että oikeuksia ei ole siirtynyt esimerkiksi perintönä kokonaisuutena. Vedoksia on ollut jaossa runsaasti, ja niitä on kopioitu. Negatiivien merkitys on lähinnä korkealaatuisten tulosteiden tai tiedostojen jakamisessa. Böökin sisällissotakuvillekin on siis erilaisia tulkintoja teoskynnyksen suhteen.

Böökillä on runsaasti myös ateljeemuotokuvia, joita ei ole jaossa verkossa – vielä. Museoviraston mukaan nekin ovat kuitenkin kuvia, eivät teoksia. Mutta miten tulkinta sopii yhteen teoksen vaatimuksen kanssa? Sehän tarkoittaa vapaita luovia ratkaisuja lavastuksen, henkilön asennon ja valaistuksen, rajauksen, kuvakulman ja halutun tunnelman suhteen tai vedostuksessa tehdyt valinnat. Eikö niitä päätöksiä juuri ateljeessa kuvaava tehnyt päivittäin?

Voi tietysti perustellusti sanoa, että Böökin kuvien luokittelu on joutavaa puuhaa: Museovirastolla on kuviinsa täydet oikeudet ja voivat päättää. On totta, että tämä on teoreettista pohdintaa. Mutta puolustelen sitä kahdella seikalla. Tavallisen kansalaisen on vaikeaa seurata, mikä on luvallista jos netissä on samasta tapahtumasta jaossa samalta kuvaajalta sekä rajoitettuja että vapaita. En tiedä, onko Böökillä jälkipolvia, joita asia saattaisi kiinnostaa. Helposti vaan käy niin, että tekijänoikeuden sisältö jää hahmottunatta. Kuvia voidaan käyttää esimerkiksi ideologisesti kuvaajan kannalta vastakkaiseen päämäärään. Toiseksi, tämä vaikuttaa yleiseen tapaan hahmottaa valokuvan luonne teoksena. Myös kuolleen kuvaajan moraalisia oikeuksia pitäisi kunnioittaa.

Itse olen huomauttanut luvattomasta käytöstä lukuisia ihmisiä mm. Facebookissa. Taloudellisin intresseinkin “varastetaan” kuvia, esimerkiksi valokuvasta kopioiduissa maalauksissa. Hiljattain puutuin tapaukseen, jossa valokuvaa tunnetusta muusikosta oli käytetty valokuvatarkan maalauksen tekoon. Se oli tilaustyö ja tekijä oli käsityksessä, että maalaus on aina itsestään teos. Valokuvan luvaton kopiointi koskee kuitenkin myös maalauksia, ellei ilmaisu muodosta selvästi omaleimaista teosta. Tästä on myös korkeimman oikeuden ratkaisu parin vuoden takaa (lintuaiheisen valokuvan kopioimisesta).

Tässä on toinen esimerkki kuvan luvattomasta käytöstä. Jokainen voi arvioida itse, mikä panos tässä on siveltimen käytöllä, mikä alkuperäisellä valokuvalla. Kyse on varsin härskistä kaupallisesta toiminnasta. Ei ylitä teoskynnystä tuo maalaus. Tim Graham on ottanut kuvan tuolloin 19-vuotiaasta Dianasta vuonna 1979.

Kannan huolta valokuvan tekijänoikeuksista. Toivottavasti muutkin.