Paljon melua tyhjästä

Hanna Kuuselan kirjoittama pamfletti Kollaboraatio – Yhteistekijyys nykykirjallisuudessa ja taiteessa käsittelee myös kuvataidetta, joten siihen oli pakko tutustua. Kirjasta aiemmin julkaistuissa artikkeleissa tuntuivat menneen käsitteet sekaisin, mikä lisäsi kiinnostusta tutustua alkuperäiseen tekstiin. Kyseessä on tosiaan pamfletti eikä tietokirja, vaikka Kuusela on akatemiatutkija Tampereen yliopistossa. Ollakseen tutkija, ja vielä mediaan erikoistunut, Kuusela hämmentää yllättävillä seikoilla: hän on jatkuvasti itsensä kanssa eri mieltä, ja lähteiden käyttöä voi kuvailla jopa villiksi. Tutkimuksista on kelvannut mukaan vain se, mikä tukee Kuuselan omia intressejä. Edellisen kerran hän oli esillä Huipputuloiset – Suomen rikkain promille haastattelukirjan tiimoilta, joka oli tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro.

Kapitalismi huiputtaa tyhjillä lupauksilla

Kuuselan teesit voi tiivistää seuraavasti:

  • Taiteessa on menossa yhteisöllisyyttä ja yhteistekijyyttä, kollaboraatiota, korostava buumi. Kuuselan fokuksessa on etenkin kirjallisuus mutta mukaan mahtuu myös paljon kuvataidetta.
  • Lupaus paremmasta yhteiskunnasta ja yhteisöllisyydestä on valheellinen, eli se on joko varsin pinnallinen tai jopa tietoisen harhaanjohtava. Tätä ei taidepuheessa hänen mielestään tunnisteta.
  • Yhteisöllisyys väittää haastavansa perinteisen tekijyyden, taiteilijaneron myytin, mutta todellisuudessa pikemminkin tukee sitä.
  • Puhe osallistamisesta osuu yksiin prekariaattisen työelämän kanssa: kapitalistista kulutusyhteiskuntaa tukeva systeemi pahimmillaan jopa käyttää yleisöä ilmaisena työvoimana.
  • Taiteeseen tarvittaisiin moniäänisyyden sijaan yhteiskunnalliseen (vasemmistolaiseen) muutokseen tähtäävää yksituumaisuutta, kokonaisnäkemystä, joka luo muutoksia.

Ollako buumi vai eikö olla

Jos käy Kuuselan teesejä läpi järjestyksessä, niin ensin on siis pohdittava väitettä buumista. Kuusela on hauskasti itsensä kanssa eri mieltä: koko kirja perustuu väitteelle buumista, mutta samaan aikaan hän toteaa kollaboraation kirjallisuudessa sijoittuvan marginaaliin. Ja marginaaliin se totta vie sijoittuu!

Suomessa julkaistaan vuosittain noin 3000 kaunokirjallista teosta. Kuuselan kollaboraatiobuumiin mahtuu kaksi viimeisen kymmenen vuoden ajalta, ja yksi vielä varhaisempi netin aineistosta koottu runokirja (joka on tekijyyden määrittelyn osalta hankala). Netissä erilaisia yhteistekijyyttä tavoitelleita hankkeita oli muutamia yli kymmenen vuotta sitten. Sosiaalinen media on kuitenkin pyyhkäissyt ne käytännössä kokonaan pois. Kuusela tunnistaa tämän muutoksen mutta pitää jääräpäisesti kiinni väitteestään: kauhea buumi on menossa. Jos ajatellaan kaikkea aineiston vyöryä netissä, niin on vaikea nostaa kirjallista yhteistekijyyttä valtavirraksi missään suhteessa painettuna tai sähköisenä.

Kuuselan esimerkit yhteistekijyydestä (problematisoin tätä käsitettä myöhemmin) ovat tuoreimmillaankin viiden vuoden takaa, suurin osa vajaan kymmenen vuoden tai jopa kahdenkymmenen takaa. Keskeinen kohden on italialainen Wu Ming -kirjoittajaryhmä, joka on julkaissut ensimmäisiä yhdessä kirjoitettuja teoksia jo 90-luvulla. Kirjallisuudessa kotimaisia esimerkkejä on oikeastaan vain kaksi tai kolme (Ihmiskokeita, 14 kirjoittajan yhteisesti tekemä romaani tärkeimpänä). Kun mennään yhteisölliseen, lukijoita osallistaviin teoksiin, niukkuus on vielä ilmeisempi. Kaikkiaan tämä “buumi” on siis laskettavissa huolimattoman – kovin lepsun – sirkkelinkäyttäjän sormilla.

Kuvataiteen kaatopaikka

Niukkuuden vuoksi Kuuselan kitaan saaliiksi kelpaa siis myös kuvataide. Harmi vain, että pureskelu jää vähäiseksi. Kuusela toteaa itsekin: “…olen kokenut tarpeelliseksi asettaa arvottamisen analyysin edelle..”. Tähtäin heiluu ja herkällä liipasinsormella syntyy tietysti hirveästi huteja! Huolimattomia roiskaisuja pölähtää liikkeelle juuri kuvataiteen suuntaan – ja osumatarkkuus on oikeastaan täysi nolla.

Heti kirjan alussa samaan nippuun menevät Our pink house (yhteisöllinen kudontateos Keravalla), Sauli Niinistön muotokuva (sadan taiteilijan tekemä mosaiikkinen maalaus), pari teatteriproduktiota, Oheistamo (Maiju Niskalan yhteisöteos Oulussa), Santiago Sierran tapahtumat (hän maksaa ihmisille esimerkiksi kuopassa istumisesta osoittaakseen kapitalismin karuutta, ja maininnan saa myös Jani Leinosen vastaava temppu Kiasmassa), IC-98, Isorättyät, Hamm-Kamanger eli taiteilijaparit. Myöhemmin käsittelyyn joutuvat myös esimerkiksi Marina Abramovicin performanssit, tosin jostain syystä eivät juuri yleisön osallistavat. On aika vaikea ymmärtää, miten Abramovicin ja Ulayn Kiinanmuurilla tehty performanssi liittyy kollaboraatioon. Kuusela perustelee sitä esittelemällä transgression, normien rikkomisen jonkin vaativan suorituksen avulla. Tällaisia sivupolkuja Kuusela avaa jatkuvasti kulkematta niitä sen pidemmälle. Kirjoitustapa on tuttu populistisesta retoriikasta, jossa hämmennetään liittämällä toisiinsa kuulumattomia asioita ja perustellaan varsinaista asiaa toisen kokonaisuuden argumentein.

Kuvataiteessa eri tavoin osallistavia teoksia ja tapahtumia on kyllä runsaasti. Kuusela on runtannut kaikki samaan läjään. Hän tuhahtelee, ettei niissä ole mitään uutta. Osallistaminen ja yhteistekijyyshän olivat jo sadan vuoden takaisten avantgarderyhmien ja 60-luvun yhteisötaiteen keskeistä sisältöä. Niissä taide ja elämä haluttiin yhdistää, mutta Kuuselan mukaan nykyisin samasta nyt vain puhutaan. Kuvataide antaa siis tyhjiä lupauksia muutoksesta. On harmi, että Kuusela jättää juuri kuvataiteen tarkastelun kovin pinnalliseksi.

Kuka lupaa ja mitä

Toisessa teesissään (ne eivät tosin ole näin selkeästi tekstissä määritetty) Kuusela pohtii yhteisöllisyyslupauksien tyhjyyttä. Individualistisessa nykyajassa ihmiset kaipaavat kiinnittymistä yhteisöön, ja tätä taide käyttää houkuttimena. Viime kädessä se toteutuu vain harvoin, Kuusela esittää. Hän kiinnittää huomionsa myös siihen, että kollaboraatiot väittävät edustavansa jotain uutta ja rikkovansa taiteilijamyyttejä.

Lupaukset perustuvat hänen mukaansa teosten prosessimaiseen syntyyn, johon liitetään perusteettomia väitteitä. Kuusela on siksi teosten analysoimisen sijasta pyrkinyt keskittymään julkisuudessa käytyyn keskusteluun yhteisöteosten eetoksesta. Parissa tapauksessa hän on myös haastatellut tekijöitä näiden tavoitteista ja yhteistekijyyden muodostumisesta. Yhtään kuvataiteen tuotosta ei tosin ole lähestytty kummallakaan tavalla: ei julkisen keskustelun tai tekijän kautta.

Kuvataidetta koskevan keskustelun Kuusela korvaa nostamalla auktoriteetiksi Claire Bishopin, joka on kirjoittanut osallistavan taiteen sisällöistä. Bishop on arvostellut osallistavan kuvataiteen pääsevän liian helpolla: Sitä pitäisi arvioida samoin esteettisin kriteerein kuin mitä tahansa teosta. Yhteisöllisyyteen liittyvällä osuudella ei sinänsä ole mitään arvoa, eikä sen hyvien tavoitteiden tulisi laskea taiteellisia arvointikriteerejä. Menemättä syvemmälle tähän keskusteluun voi kuitenkin todeta Bishopin tulleen  tieteellisessä keskustelussa haastetuksi moneen otteeseen. Häntä on moitittu siitä, ettei hän tunnista osallistavien teosten erilaisia lähtökohtia ja tavoitteita. Tähän keskusteluun liittyy myös se, mikä osallistavassa menetelmässä lopulta on teos. Bishop – ja Kuusela samoin – pitää syntynyttä fyysistä objektia teoksena, on se kirja tai tallenne. Osallistavassa taiteessa teoksena keskeisempi on kuitenkin tapahtuma, kohtaamiset ja niiden synnyttämät reaktiot. Kuusela ohittaa koko tämän näkökulman.

Kuuselan toiseen teesiin voi yhteenvetona todeta: teoksia syntyy lukuisista erilaisista lähtökohdista ja erilaisin tavoittein. Taide ei sitä paitsi tee, eikä sen tarvitse tehdä, lupauksia mistään. Kuusela itsekin toteaa, että hän saattaa vaatia taiteelta sille kuulumattomia asioita.

Siinä näkijä missä tekijä

Kuusela käyttää käsitteitä kovin joustavasti. Hän niputtaa yhteen kaikkia mahdollisia tekijyyden muotoja, joissa tekijöitä on useampia kuin yksi. Välillä tosin kelpaa jopa vain yksi tekijä: nimimerkin taakse kun voisi kätkeytyä useampia (heh heh, nauraa nimimerkki). Kuusela kyllä väittää tekstissään tehneensä tiukkoja rajauksia juuri tämän suhteen.

Kirjallisuuden suhteen hän mainitsee esimerkiksi jaottelut co-authorship, multiple authorship ja collaborative authorship. Näissä toimii erilainen tekijyyden logiikka. Tai voidaan puhua signeeraavasta, valmistavasta ja vaikuttavasta tekijyydestä. Roolit löytyvät esimerkiksi kuvataiteen kentältäkin. Kuusela ei kuitenkaan halua ylläpitää keskustelussa jakoa erilaisiin tekijäasetelmiin, koska se on teoreettista.

Sivulauseissa Kuusela saattaa kyllä huomata taideteosten olevan monitekijäisiä ilman puhetta yhteistekijyyden arvostamisesta. Lukijasta saattaa tuntua oudolta, ettei tutkija ole kiinnostunut kollaboraatioista, yhteistekijyydestä puhuttaessa, vallitsevasta tavasta tuottaa teoksia. Yhtenä ääripäänä voi pitää tähtitaiteilijoita, kuten Damien Hirst, joilla on tuotantolaitos lukuisine tekijöineen. Mutta teoksia syntyy moniammatillisesti, ryhmissä rooleja vaihtaen ja taiteenlajien rajoja ylittäen. Kuusela on melkoinen konservatiivi tai ei tunne kulttuurikenttää pitäessään kiinni luokitteluistaan. Kuvataiteessa rajat vaikkapa esitystaiteen, tekstilähtöisten teosten ja elokuvan välillä ovat niin häilyviä, ettei luokittelua ainakaan voi pitää yksiviivaisena. Teatterissa ensemble on tuttu käsite, joka pätee moniin muihin kulttuurin tekemisen instansseihin. Julkisuudessa voidaan silti puhua myös yhden tekijän erityisestä panoksesta.

Kuusela varjonyrkkeilee taiteilijaneron myyttiä vastaan. Hänestä (kirjalliset) kollaboraatiot ovat luvanneet murskata yksinäisen poikkeusyksilön hahmon, ja pettymykseksi ovatkin pikemminkin päätyneet korostamaan sitä. Häneltä jää merkillisesti huomaamatta kulttuurissa jo kauan näkynyt taiteilijan työn arkipäiväistyminen: taide on työtä siinä missä mikä tahansa muukin. Samalla julkisuus on entistä kiinnostuneempi tekijöistä, ei yksittäisistä teoksista. Kirjallisuudessa henkilökeskeisyys on vielä vahvempaa kuin kuvataiteessa, mutta sama ilmiö toimii kummassakin. Tässä markkinoiden mekaniikka tietysti näkyy myös kielteisellä tavalla. Toisaalta Kuusela tekee oikeastaan samaa keskittyessään teosten sijasta tekijyyteen.

Kollektivismista kollektiiviin

Kuusela toteaa, ettei haikaile avantgardeliikkeiden tai 60-luvun vasemmistoliikkeiden yhteen asiaan sitoutumista. Mutta hänestä puhe nykyisistä kollektiiveista hämää, koska ne ovat perimmiltään individualistisia. Kollektivismissa yhteisö oli yksilöä tärkeämpi. Väitän, että tässä(kin) kohtaa Kuusela paahtaa kurvit ohittaen. On totta, että esimerkiksi neuvostoliittolaisessa avantgardessa oli taiteella yksi keskeinen tavoite: uuden yhteiskuntajärjestyksen luominen. Ei se silti sulkenut pois taiteilijayksilön tarvetta ja halua olla esillä itsellisenä tekijänä. Manifestien takana oli myös paljon kokeiluja ja irtiottoja, mikä koskee muitakin avantgardeliikkeitä. Taistolaisuudessa samoin oli muutamia yhteiskunnallisia johtoarvoja, joiden taustalla oli kuitenkin myös monenlaisia yksilöllisiä taiteellisia aspiraatioita. Se pitää kyllä paikkansa, että 60- ja 70-luvuilla taiteen poliittinen kantaaottavuus ja muutoshaluisuus olivat nykyistä suurempia. Toisaalta yleisön osallistuminen taiteen tekemiseen oli marginaalisempaa, eli taidetta tekivät taiteilijat ja yleisö pysyi köyden takana.

Kuusela kaipaa kirjansa yhteenvedossa nykyistä yhtenäisempää, kattavampaa yhteiskuntakriittisyyttä. Hänestä nykyinen hinku moniäänisyyteen toimii kapitalistisen yhteiskunnan ehdoilla: se hajoittaa muutoksen tekijät laumaksi yksilöitä. Tämä tuntuu todella kummalliselta logiikalta aikana, jolloin moniäänisyys on merkinnyt erilaisten vähemmistöryhmien yhä parempaa huomioimista: syntyperän, seksuaalisuuden suuntautuneisuuden, sukupuolen, kielen, painon, persoonallisuuden. Moniäänisyys on siis pikemminkin muutoksen tekijä kuin estäjä.

Kuuselan esille tuomat yhteistekijyydet itse asiassa liittyvät murrokseen, jossa yhtenäiskulttuurin paine alkoi hellittää. Samaan aikaan taiteessa auktoriteettien asema horjui ja yleisön maku sai yhä suuremman arvon. Taiteen tekijöiden ryhmittyminen ammattikuntiinsa purkautui: tekijät saattavat liikkua taiteenlajista toiseen saumattomasti. Internetin tuomista lukuisista muutoksista voi mainita sosiaalisen median, joka on tarjonnut uudenlaisia yhteisöllisen kiinnittymisen reittejä. Samalla myös Kuuselan pohtima yhteiskirjoittaminen on saanut uusia muotoja.

Kuusela ei kuitenkaan havaitse norsunluutorniinsa ruohonjuuritason ilmiöitä. Hän nostaa esille muutamia lähinnä perinteisten jakelukanavien tuotoksia. Mutta aitoja kollaboraatioita ilman tekijöiden markkinoinnillisia intressejä, yhden tekijän dominointia tai tyhjiä lupauksia on käynnissä jatkuvasti: katutaiteessa, omakustanteisissa julkaisuissa, tapahtumissa. Kuusela on kyllä huomannut esimerkiksi avoimen lähdekoodin tekijät, mutta merkittävästä yhteiskunnallisesta muutosvoimastaan huolimatta he eivät Kuusela kiinnosta. Kun eivät nyt satu julkaisemaan painettua kirjaa.

Kuvataiteella on meillä erittäin vahva yhteiskuntakriittinen perinne. Itse asiassa kapitalistisen kulutusyhteiskunnan kritiikki ja esimerkiksi ilmastonmuutoksen pohdinta ovat olleet jopa keskeisiä teemoja. Kun Kuusela väittää, ettei taidepuheessa havaita kollaboraatioiden kaksoisstandardia, niin hän ei ole tainnut taidepuhetta juuri seurata. Kun hän mainitsee esimerkiksi Jani Leinosen käyttämien kerjäläisten roolin Kiasman näyttelyssä, niin hän omahyväisesti on oikeastaan ainoana havaitsevinaan siihen liittyvät ongelmat. Samoin kuin Sierra Leinonen yrittää tuoda hyväksikäyttöä näkyväksi tekemällä sitä itse omassa teoksessaan. Mutta kyllä taiteen parissa Leinosen temppua moitittiin laajasti ja keskustelu oli vilkasta, ja syystäkin.

Yksin tutkijankammiossaan istuessaan Kuusela on tullut hetken pohtineeksi, että voihan se taiteen tekeminen olla aika yksinäistäkin puuhaa. Tämä tekstissä ikään kuin sivulauseessa tehty havainto ei ole kuitenkaan kantanut johtopäätöksiin. Todellisuudessa kuitenkin monet yhteistekijyyttä koskevat hankkeet lähtevät tarpeesta toimia osana jotakin ryhmää. Taiteilijat saattavat tehdä teoksia yhdessä, rakentaa näyttelyitä tai kohdata arkisen työn keskellä. Joku saattaa auttaa jossakin detaljissa, sparrata ideoita ja toteuttaa teknisiä ratkaisuja. Yhteisöllisyys on koko ajan liikkeessä ja ottaa uusia, vaihtuvia muotoja.

Sinänsä voi kyllä ihmetellä sitä, että taiteellisten tyylisuuntausten taakse ryhmittyminen on nykyisin kadonnut tyystin. Kun välineestä tai materiaalista voi siirtyä toiseen, ei nykyisin enää ole tulenkantajia tai marraskuulaisia. Ryhmiä tietysti on, mutta niiden perusta on toisenlainen. Kuuselan poliittiset intressit ovat tekstissä hyvin näkyvillä, ja se saa pohtimaan myös kulttuurin poliittisuutta. Vaikka nykyisin sitoutuminen puolueisiin on erilaista kuin menneinä vuosikymmeninä, niin väitän taiteessa olevan myös hyvin vahvoja poliittisia kantoja.

Lopulta kuitenkin eniten minua Kuuselan pamfletissä hämmästyttää yksi hyvin keskeinen seikka: ihmiskuva. Hänelle suuri yleisö on jotakin tahdotonta massaa, joka riutuu kapitalistin tarjoaman valheellisen yhteisöllisyyden varassa. Todellisuus kun on kuitenkin toisenlainen. Osallistamiseen ja yhteisöllisyyteen liittyy kuitenkin muita yleisön käyttäytymiseen liittyviä keskeisiä näkökulmia. Varsinkin kuvataiteessa on tällä vuosituhannella yhä enemmän korostunut elämyksellisyys. Katsojalle ei enää riitä maalauksen tai veistoksen katsominen, vaan halutaan kokea jotain elävämpää, uudempaa, monipuilisempaa, aistivoimaisempaa. Yleisöä ei kuitenkaan yleensä odota kiinnittymistä teoksen tekijäyhteisöön, vaan asettuu sutjakasti katsojan asemaan. Yhteisö löytyy sitten esimerkiksi sosiaalisen median kautta, johon taidekokemuksia jaetaan. Kävijämääriin keskittyvät museot organisoivat mielellään eräänlaisia spektaakkeleja, ja suuret kansainväliset nimet vetävät yleisöä. Tunnetut kuraattorit koostavat näitä harvoja megatapahtumia.

Väitän, että kulttuurissa kollaboraatioita huomattavasti merkittävämpi trendi on bestsellerien valta, niin kirjallisuudessa kuin kuvataiteessakin.

Lopuksi pari anekdoottia

Kuusela viittaa parissa kohtaa Riikka Haapalaisen väitöskirjaan, joka analysoi osallistavan taiteen eri muotoja. Kuusela poimii valikoivasti omiin päätelmiinsä sopivia kohtia, ja toteaa vain yhdessä alaviitteessä väitöskirjan antavan valoisamman kuvan osallistavasta taiteesta kuin hän itse. Kyse ei ole valoisuudesta, vaan juuri siitä analyyttisyydestä josta Kuusela tunnustaa luopuneensa. Suomen Kuvalehdessä (SK 15/2019) on käsitelty mm. Haapalaisen väitöskirjan kautta osallistavan taiteen nykyluonnetta, joten en tässä ryhdy käymään sitä sen syvemmin läpi.

Kuusela rohkaistuu arvioimaan nykytaidetta fasismin poetiikan avulla, eli samalla tavalla kuin fasistien joukkokokoontumiset ja symbolit loivat valheellisen yhteisöllisyydentunteen, nykytaidekin rakentaa hämääviä yksinäisyyden peittäviä tapahtumia. Kuusela on kyllä varovainen aiheesta kirjoittaessaan, eikä väitä fasismin sinänsä henkivän taiteessa. Kapitalismin käsikassarana siinä kuitenkin toimitaan. Käsite on sen verran raflaava, että sitä varmaan täytyy pohtia vielä lisää.

Ja Duchampista: Suihkulähde ei todellisuudessa päätynyt esille näyttelyyn, mikä oli oikeastaan provokaatiosta syntyneen kohun ponnahduslauta. Yleisen virheellisen käsityksen jakaminen siitä, että pisuaari olisi ollut esillä näyttelyssä 1917, kuvastaa jotenkin hyvin Kuuselan otetta aiheeseensa.