Schjerfbeckin asetelmallinen romanssi

Helene Schjerfbeckin (1862-1946) tuotantoa on usein selitetty hänen elämänkaarensa tapahtumilla. Tulkintoihin on liitetty käsitys hauraasta, sairaalloisesta ja eristäytyneestä taiteilijasta, jonka pidättynyt tunne-elämä heijastui teoksiin. Viime vuosina on haettu monipuolisempaa ymmärrystä niin teosten kuin elämäntapahtumienkin osalta.

Antti J. Jokisen Helene-elokuvassa onkin löydetty totuttua intohimoisempi Schjerfbeck. Harmillisesti huomio silti keskittyy ihmissuhdekoukeroihin, jotka jäävät kaiken lisäksi kovin pinnallisiksi. Ymmärrystä tai oivallusta Schjerfbeckin taiteellisesta olemuksesta elokuvasta ei löydy, vaikka pääosaa esittävä Laura Birn on tehnyt kovasti töitä osatakseen uskottavasti jäljitellä maalaustekniikkaa raaputtamisineen ja palettiveitsen käyttöineen. Apuna on ollut taidemaalari Anna Retulainen, joka on myös maalannut filmissä nähtävät versiot teoksista.

Lopputeksteissä kerrotaan elokuvan saaneen inspiraationsa todellisista tapahtumista, eli pohjana on Rakel Liehun fiktiivinen Helene-romaani (2003). Eläytyvä ja runollisella kielellä tunnelmoiva kirja otti vapauksia faktojen suhteen, ja vielä enemmän todellisuutta on oikaistu Jokisen ja hänen aisaparinsa Marko Leinon käsikirjoituksessa. Leino on ollut kirjoittamassa myös Jokisen versiota Puhdistuksesta ja monia muita viime vuosien suosittuja elokuvia (mm. Rööperi, Yösyöttö, Olen suomalainen).

Tarinan keskeiset ainekset perustuvat siis todellisiin tapahtumiin. Schjerfbeckiä ihaillut Einar Reuter tutustui taiteilijaan vuonna 1915. Schjerfbeck löysi harrastajamaalarista itselleen tärkeän ystävän ja suhteeseen liittyi myös romanttisia piirteitä. Metsänhoitajan koulutuksen saanut Reuter oli sivistysperheestä ja parikymmentä vuotta Schjerfbeckiä nuorempi. Viisitoista vuotta äitinsä kanssa kahden Hyvinkäällä asunut maalari oli yli viidenkymmenen ja kärsinyt sekä taloudellisista että taiteellisista vastoinkäymisistä, myös terveys reistaili. Suhde Reuteriin oli aluksi ihailijan ja taiteilijan välinen, mutta syveni siitä ilmeisesti yksipuoliseksi ihastukseksi. Parin viikon kesäinen yhteinen maalaamisjakso Tammisaaressa oli sen tärkeitä vaiheita. Reuter meni kuitenkin kihloihin nuoren Tyra Arpin kanssa. Schjerfbeckille kihlaus oli suuri pettymys, vaikka tulevaisuus Reuterin kanssa eli pikemminkin haaveissa kuin todellisuudessa. Jo pari vuotta ennen Reuteriin tutustumista Schjerfbeckin taiteella oli alkanut tehdä kauppaa tuolloin vain 25-vuotias mutta näkemyksellinen ja kunnianhimoinen Gösta Stenman. Molemmista tuli Schjerfbeckin elinikäisiä ystäviä. Stenman järjesti Schjerfbeckin ensimmäisen ja myös menestyksekkään yksityisnäyttelyn. Vuosiin ajoittuu siis taiteilijan paluu maan taidemaailman keskeisiin tekijöihin hiljaisempien vuosien jälkeen.

Elokuvassa voidaan ja täytyykin pelkistää asioita draaman ehdoilla, jolloin tapahtumien aikajärjestystä voi taivuttaa, yhdistellä useita eri henkilöitä yhdeksi ja karrikoida heidän piirteitään. Parhaimmillaan sillä tavoin voi nostaa tärkeitä asioita tarinan keskiöön. Pahimmillaan se johtaa todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin pohjaavassa tarinassa harhaan ja kummallisiin painotuksiin.

Elokuvassa Stenman ja Reuter pölähtävät tapaamaan Schjerfbeckiä yhdessä, joka näyttää asuvan syvällä maaseudulla. Kuvauspaikka on Virossa peltojen keskellä. Ratkaisu kertoo syrjässä olemisesta pääkaupungin taidemaailmasta, mutta toisaalta se tekee vääryyttä todellisuudelle.

Oikeasti vuokrahuone oli kivenheiton päässä Hyvinkään rautatieasemasta, joka oli junaliikenteen keskeisiä risteyksiä. Schjerfbeckin luona kävi usein ystäviä, eikä hän elänyt sillä tavoin eristettyä elämää kuin elokuvassa. Nämä ovat kuitenkin sinänsä pieniä ja hyväksyttäviä poikkeamia historiasta. Enkä viitsi puuttua teosten ajoitusten pulmiin, vaikka Schjerfbeck esimerkiksi maalaa erästäkin oikeasti jo kymmenen vuotta aiemmin valmistunutta teosta. Mustataustainen omakuva on yksi paljon näkyvistä töistä, ja se oli tosiaan tekeillä noihin aikoihin. Sen merkitystä Taideyhdistyksen tilaustyönä ei silti mainita, sen koommin kuin sen piilevää kapinaa riittämättömäksi kokemaansa arvostusta kohtaan. Se olisi ollut yksi avain myös ymmärtää teoksia.

Historiallista epätarkkuutta keskeisempi puute elokuvassa on kuitenkin muiden kuin Helenen ohuus persoonina. Lukeneena älykkönä ja taidehistorian tuntijana Schjerfbeckiin vetosi Einar Reuterin valmius keskustella syvällisesti taiteesta, vaikka tämän taidemaku olikin kapeampi. Elokuvassa Johannes Holopaisen esittämä Reuter on naiivin oloinen nuori mies, jonka kiinnostusta taiteeseen ei perustella mitenkään. Rooli kulminoituu lähinnä Helenen fyysisten halujen kohteeksi. Epookkielokuvissa on toki aina tapakulttuuriin liittyvää anakronistisuutta, mutta kesäiset hetket Tammisaaressa saavat ajan hengelle rohkeita piirteitä. Kun Helene katselee Reuterin uimisesta märkien alushousujen paljastamia pakaroita, ollaan jo fantasian puolella. Ei Helenestä sentään ihan saalistavaa puumaa tehdä, eikä hänen ja Reuterin välillä tapahdu mitään suoranaisesti seksuaalista. Helenen koskettelu pysyy kurissa, vaikka kohtausten henki on varsin eroottinen. Reuter ei kuitenkaan tunnista virettä, mikä synnyttää kiusallisen kysymyksen: kuinka tyhmä mies onkaan kyseessä. Todellisuudessa he teitittelivät toisiaan varsin pitkään ja Tammisaaressakin asuivat eri asunnoissa vielä kolmen vuoden tuttavuuden jälkeenkin. Siinä valossa on luontevampaa ymmärtää, ettei Reuter tosielämässä oivaltanut heidän välillään ollutta jännitettä oikein. Elokuvassa hänet on jostain syystä pantu omistamaan valtava merenrantahuvila, jossa he nukkuvat vierekkäisissä sängyissä. Purjehtija-maalauksessa Schjerfbeck kieltämättä oikeastikin ihastelee salskean, ulkoilmaelämää viettäneen Reuterin olemusta – mutta samalla valkoinen otsa korostaa älyn merkitystä. Leffassa maalaus tarjotaan vain haluavan katseen toisintona.

Jos toinen päähenkilöistä on kirjoitettu ohueksi, niin sitä vahvemmin pelkkiä karikatyyrejä ovat muut hahmot. Pirkko Saision esittämä äiti näyttäytyy dominoivana ja happamana, jopa julmana. Olga oli toki tätäkin, mutta äidin ja tyttären suhde oli monimutkaisempi kiintymyksen ja vihan rakennelma. Tästä on käsikirjoituksessa kyllä joitakin viitteitä, mutta kiintymys saa silti vähäisesti sijaa. Veli Magnus on samoin lähinnä rahasta kiinnostunut ja taidetta ymmärtämätön öykkäri. Helenellä oli kyllä hänen kanssaan rahaan liittyviä erimielisyyksiä, mutta veli myös hoiti siskonsa asioita ja taidekauppaa. Arkkitehtinä työskennellyt isoveli oli tietysti hyvin perillä taidemaailman kuvioista. Eero Ahon olemuksessa korostuvat jyrkät piirteet, jopa tietty uhkaavuus.

Jarkko Lahden (Hymyilevä mies -elokuvan roolista palkittu) esittämä sikaria tuprutteleva Stenman lipuu ajoittain lähes koomiseksi hahmoksi, ja hänenkin näkemyksensä taiteesta on oudon heikko. Ystäväksikään hän ei elokuvassa yllä. Helena Westermarck saa elokuvassa edustaa Schjerfbeckin maalarisisarten, useiden ystävien joukkoa yksin. Krista Kosonen on saanut esitettäväkseen herttaisen ja huolehtivan ystävän, ja hänkään ei tunnu juuri taiteesta ymmärtävän. Westermarckin kautta olisi ollut mahdollisuus avata esimerkiksi heidän erilaista suhdettaan naisasialiikkeeseen, nyt maininta jää sivulauseeksi.

Jokinen vie tarinaa eteenpäin joutuisasti, mutta suuri osa kohtauksista on jähmeitä ja pysähtyneitä. Tätä korostaa kodin lavastus näyttämölliseksi, teatterilliseksi. Virolaisen maalaistalon maalit ovat hilseilleet ja seinät patinoituneet. Tämän voi tulkita viittaavan Schjerfbeckin maalausjälkeen, jossa hankaaminen ja maalin poistaminen olivat jo tulleet keskeiseksi osaksi ilmaisua. Kohtausten dialogi on lyhytsanaista ja vain ajoittain päästään pintaa syvemmälle. Muutamaan sanaan ladataan suuria merkityksiä, mikä jää toisinaan viitteelliseksi. Jos ei tunne Schjerfbeckin elämäntarinaa ennakolta, ne jäänevät monille arvoitukseksi. Parhaimmillaan kohtauksissa saavutetaan intensiteettiä aina mahtipontisuuteen saakka, mikä on Jokisen aiemmistakin ohjauksista tuttua. Vyörytykset sujuvat, vivahteiden taju ei niinkään. Kiireessään juoksuttaa tarinaa Jokinen ei malta löytää suvantokohdista merkityksiä. Tunnelmallisia kynttilävalaistuksia on riittämiin, mutta niihin ei lataudu sisältöä. Jokinen ei ole myöskään luottanut dialogiin, siis näyttämön keinoin. Ajankuvaan keskeisesti liittyvä sisällisota ohitetaan muutamalla ruuan ja tarvikkeiden puutetta ilmaisevalla kohtauksella, vaikka ahdistus on painostanut mielialoja ankarasti. Hyvinkää oli niissä melskeissä kiihkeästi mukana.

Taiteilijaelokuvat ovat vaikea lajityyppi, sitä ei käy kieltäminen. Onnistuneita muistuu omaan mieleeni kaikkiaan vain kymmenkunta. Kuvataiteilijan elämää käsittelevässä elokuvassa on kuitenkin melkoinen puute se, että juuri taide jää rekvisiitaksi. Taiteesta ei puhuta lainkaan, vaikka Schjerfbeckin kohdalla se olisi ollut nimenomaan luontevaa. Mukaan mahtuu sen sijaan latteita toteamuksia – ”Olen luopunut esittävyydestä jo aikoja sitten”. Pari mainintaa paletin väreistä jäävät irrallisiksi. Kirjoittamalla sekä Reuterin että Stenmanin roolit toisin olisi ollut mahdollisuus pureutua myös taiteen kysymyksiin. Ehkä käsikirjoittajista on tuntunut vaikealta selittää taidetta, mikä on toki varteen otettava riski. Silti maalaamisen jättäminen vain mystiseksi kutsumukseksi tekemättä lainkaan luovuuden arkeologiaa on olennainen heikkous.

Laura Birn on siitä huolimatta löytänyt Heleneensä puhuttelevaa voimaa ja ristiriitaisuutta. Muutamat kohtaukset ateljeessa kertovat myös siitä vimmasta, jolla Schjerfbeck oikeasti työskenteli. Epäröivä, oikukas mutta samalla päättäväinen hahmo on uskottava. Elokuva hengittää roolisuorituksen varassa, ja vähissä ovat hetket joissa Helene ei ole mukana. Vaikka Birn on maskeerattu, on hän jo pitkälle yli viidenkymmenen ikäiseksi kovin hehkeä. Toisaalta on hyvä, ettei esimerkiksi ontumista ole korostettu liikaa. Välillä se unohtuu kokonaan, minkä tarkkanäköinen katsoja voi rekisteröidä. Tunnetilojen heijasteluakin siitä voi löytää: hyvien tuntojen aikana jalka nousee paremmin. Roolisuoritus olisi siis kaivannut rinnalleen tasapainottavia, kokonaisempia hahmoja. Vahvimmin kipinöi suhde äiti-Olgaan, kun usein hölmistyneen oloiseen Reuteriin ei löydy kuin yksi taso.

Jokisen elokuvissa visuaalisuus on aina vahvaa, niin tälläkin kertaa. Rauno Ronkainen on Jokisen luottokuvaaja, jonka meriiteistä löytyy useita komeita töitä (Käsky, Puhdistus, Ikitie). Epookin kuvaaminen on Ronkaiselle tuttua. Myös lavastus ja muutamat Helsinkiin sijoittuvat kohtaukset antavat kuvauksellisesti hyvät puitteet. Silti täytyy todeta kameratyön olevan näyttävyydestään huolimatta kovin tuttua ja turvallista. Se ei siis tue kokeilevuudella tai keinoillaan aihettaan, eikä tunnu Helenen maailmalta. Muutaman tavanomaisesti syvyysterävyydeltään laajan kohtauksen kuvaaminen isolla aukolla, tarkkaa kuva-alaa kaventaen ei sellaiseksi riitä. Näyttävyys tuntuu ajoittain itsetarkoitukselliselta, eikä se kytkeydy tarinaan tai syvennä sitä. Jokisella ja Ronkaisella on kuitenkin halu ja kyky tuottaa latautunutta, värikylläistä kuvaa.

Elokuvan valmisteluvaiheessa moitittiin sitä, että ruotsinkielinen Helene puhuu suomea. En itse pidä sitä keskeisenä puutteena, mutta näkyvämpää yhteiskunnallista ja taidehistoriallista viitekehystä jäin kaipaamaan. Nyt ihmissuhteisiin pelkistyvä tarina hakee dynamiikkaansa vain muutamista asioista. On valinta suppeine henkilögallerioineen perusteltu, mutta jättää kokonaisuuden tyhjiöön. Helene on sujuva, viihteellinen ja ajoittain vahvakin tarina keski-ikäisen taiteilijan elämän taitekohdasta. Se ei kuitenkaan yllä taiteen tai elämänkerran syviin teemoihin. Vahvasta visuaalisuudestaan huolimatta se ei myöskään luo rohkeaa, omaleimaista kuvailmaisua. Tinkimätön Schjerfbeck tuskin olisi innostunut tällaisesta keskinkertaisuudesta. Ajankohtaisuutta lisää Ateneumin näyttely, johon voi mennä nauttimaan aitojen teosten lumouksesta.

 Helene elokuvateattereissa 17.1.2020 alkaen.