Keräilyn psykologiaa – Tuomo Sepon kokoelma

Olen kirjoittanut lyhyesti aiemminkin taiteen keräämisen psykologiasta. Aihetta on tullut pohdittua nyt Ateneumissa olevan näyttelyn tiimoilta: Valo muuttaa kaiken – Tuomo Sepon kokoelma. Kysehän on kajaanilaisen 1937 syntyneen englannin ja ranskan lehtorin keräämästä yli 1700 teoksen kokoelmasta, jonka hän lahjoitti museolle. Keräily alkoi alle parikymppisenä, jolloin kukkakaupan lähettinä hankitut rahat menivät Tuulikki Pietilän grafiikkaan. Sopivasti samaan aikaan Ateneumissa on esillä myös Pietilän uraa kartoittava näyttely. Pietilä oli taitava graafikko, jonka merkitystä nostaa osaamisen jakaminen opetustehtävissä. Tove Janssonin puolisona paremmin tunnettuna hänen oma tuotantonsa ei ole suurelle yleisölle kovin tuttua, eikä häneltä löydy tunnusomaista jälkeä. Hän vaihtoi aiheita, tekniikkaa ja ilmaisutapaa niin usein, että hänen omaa kieltään on niistä aika vaikea tunnistaa. Tietyn aikajakson teoksissa on toki yhteistä, mutta yli ajan vähemmän. Se on esimerkki siitä, että uuden etsiminen ja tunnistettavien piirteiden säilyttäminen on vaikeaa tasapainoilua. Näyttely on samalla mielenkiintoinen matka eri vuosikymmenten taidevirtauksista.

Kuva: Hannu Pakarinen Kansallisgalleria

Varsinainen keräily alkoi Sepolla Ina Collianderin puupiirroksista. Seppo oli tuolloin 22-vuotias. Colliander oli vahvasti uskovainen ortodoksi, joka edusti Suomea 1960 Venetsian biennaalissa. Sepon lapsuuden perhe oli myös uskonnollinen mutta luterilainen. Vaikka teosten aiheissa on paljon uskontoon liittyvää tematiikkaa, se ei ollut Sepolle keskeinen kiinnostuksen kohde, vaan ilmapiiriltään jopa pelottavan juhlallinen ja jyrkkä. Hän näki töissä kuitenkin yleisinhimillisiä arvoja, enemmän kuin niiden antiikin ja uskonnon aiheet. Kun Seppo ystävystyi Collianderin kanssa, tuli teosten keräilyyn myös henkilökohtainen ulottuvuus. Keräilijä ja taiteilija olivat kirjeenvaihdossa Collianderin kuolemaan saakka, 25 vuotta. Kokoelmaan päätyi 140 teosta.

Askeesi on ollut keskeinen taustatekijä Sepon kokoelman kartuttamisessa: hän on käyttänyt oikeastaan kaiken rahansa siihen. Talon, auton ja kesämökin ostot ovat olleet ainoat “törsäykset”, vaatteiden ja muun käyttötavaran suhteen äärimmäinen kurinalainen niukkuus on ollut oikeastaan häkellyttävää. Äitinsä ja koiriensa kanssa asunut Seppo ei matkustellut, eikä taiteenkaan saralta etsinyt muita virikkeitä. Monet kokoelman taiteilijat olivat paikallisia, eivätkä taiteen trendit merkinneet sinänsä kovin paljon. Seppo ei korosta taidehistoriallista viitekehystä, vaikka kyllä hänellä selvästi hyvinkin jäsentynyt ymmärrys siitä on. Hän katsoo kuitenkin taidetta ruohonjuuritason tapahtumana, luovan idean ja sen teokseksi saattamisen arkisen puurtamisen näkökulmasta. Hän puhuu kyvystä taiteen tekemiseen kunnioittavasti, ja eräänlaisena ihmeenä. Sen arvoitukselliseen, melkein pyhään luonteeseen ei liity uskonnollisuutta,  se on pikemminkin samanlaista kuin luonnon ihmeiden edessä lumoutuminen.

Ina Collianderin teoksia. Kuva: Jenni Nurminen, Kansallisgalleria

Tapani Raittila, Kylpijöitä IV
kuva: Jenni Nurminen
Pentti Kaskipuro, Omenapuu
kuva: Jenni Nurminen

Ajatellaanpa kokoelman laajuutta aikaperspektiivistä. Keräily on kestänyt pyöreästi 60 vuotta eli rapiat 3000 viikkoa. Kun teoksia on 1700, niin uuden teoksen Seppo on hankkinut useammin kuin joka toinen viikko. Karrikoiden voi sanoa, että kun joku on ostanut perjantaipullon, niin Seppo on ilahduttanut itseään perjantaiteoksella. Rahaa on kulunut, vaikka kokoelmassa onkin paljon piirroksia ja grafiikkaa. Mukana on toki myös veistoksia ja maalauksia. Joku toinen olisi saattanut ostaa harvempia mutta hinnaltaan korkeampia töitä. Seppo on sen sijaan pitänyt periaatteena “opettajan ansiotasoon sopivaa hintatasoa”. Jonkinlaisen säännöllisen huuman perässä siis ollaan silti oltu. Minulla on ollut mahdollisuus pariinkin otteeseen olla kuulemassa Sepon puheenvuoroa keräilystään. Vaatimaton, koruton, humaani, lakonista huumoria viljelevä ja taiteesta haltioituva mies on kerännyt itsensä näköisen kokoelman. Mukana on monia tyylisuuntia, silti yhteinen nimittäjä löytyy esteettisestä kielestä. Siihen liittyvät aiheiden klassisuus, usein pelkistetty ilmaisu, tutut aihepiirit ja taiteilijoiden monesti sisäänpäin kääntynyt pohdiskelu, henkisyys. Nämä piirteet korostuvat etenkin kokoelman keskeisissä taiteilijoissa, kuten Colliander, Pentti Kaskipuro, Tapani Raittila ja Reino Hietanen. Samaan ryhmään voi lisätä myös Rafael Wardin. Suurkaupunkien valot, groteskit aiheet tai ekspressionistiset vyörytykset eivät ole keräilijää kiinnostaneet. Seppo on ollut hyvin innostunut teosten luonnoksista, joissa idea on vielä puhdas ja vailla työstöä. Minusta sekin liittyy haluun karsia pois kaikki ulkoinen rehentely ja keskittyä taiteen henkiseen sisältöön.

Toinen määrällinen näkökulma Sepon kokoelmassa on samalta taiteilijalta hankitut kokonaisuudet. Esimerkiksi Raittilan teoksia hänellä on yli 600. Taiteen kerääminen on siinä mielessä erilaista kuin moni muu keräilyharrastus, että täydellistä kokonaisuutta ei oikeastaan voi saavuttaa. Numismaatikko voi rajata hankintansa ja sille voi olla ainakin teoreettinen lopullinen täyttymys. Taiteessa se ei toimi. Toki voi keskittyä johonkin aiheeseen tai aikakauteen yhdenkin taiteilijan töissä. Silti psykologisesti täyden sarjan tavoitteleminen vaikuttaa monen taidekerääjänkin mielessä: puute on eräänlainen särö, joka täytyy korjata. Sepolla on esimerkiksi lukuisia mainitun Collianderin enkelipuupiirroksia ja marttyyripäitä. Ne ovat variaatioita samasta aiheesta, joista on tullut eräänlainen kerättävä kokonaisuus. Ulkopuolinen ei välttämättä löydä hyvin toistensa kaltaisista teoksista sellaista ilmaisua, että toisto toisi niissä jonkin uuden ulottuvuuden. Joku toinen olisi ostanut ehkä usean enkelin sijasta jo jotain muuta. Keräilijälle ne ovat kuitenkin kokonaisuus kuin päiväperhoset hyönteisten kerääjälle.

Olen itse taidekeräämistä pohdittuani jakanut jo vuosia sitten kerääjät kolmeen ryhmään psykologisten vaikuttimien perusteella. Ryhmien rajat ovat liukuvia eli uskon kerääjiltä löytyvän kaikkia näitä vaikuttimia ja eri tilanteissa ne saavat ehkä hiukan vaihteleviakin painoarvoja. Päämotivaatio muodostaa kuitenkin oman keräämisen syvän ytimen.

Ensimmäinen ryhmä on sellainen, jonka keräilyn voi kiteyttää termiin “kerään, koska voin”. Heille kerääminen on oman varallisuuden ja sivistyneisyyden sosiaalista osoittamista. Itse asiassa koko taidekerääminen on länsimaissa perua juuri tästä. Sepon näyttelykirjassa Susanna Pettersson, Ateneumin johtaja, käy läpi suomalaisen taidekeräämisen historiaa. Kerääminen on sinänsä tuore harrastus, ja sillä on osoitettu asemaa. Varakkuus tietysti mahdollistaa ostamisen ja sivistys sen osuvuuden. Taide saattaa olla näille kerääjille sinänsä rakas harrastus, mutta tyypillisesti varallisuutta on sijoitettu paljon muuhunkin. Taide ei ole siis prioreetti. Ryhmästä löytyy myös taiteeseen sijoittavia eli keräilijöitä, joiden kokoelma elää koko ajan. Monet hankkivat nykytaiteen aallonharjalla olevia töitä ja tunnettujen taiteilijoiden teoksia. Edesmennyt Pentti Kouri kuului ilman muuta tähän ryhmään. Hän oli kuitenkin myös perehtynyt alaan, mitä ei aivan kaikista rahan voimaa osoittavista keräilijöistä voi sanoa. Kourin kokoelma päätyi mutkien kautta Kiasmalle, ja se on heidän kokoelmansa tärkeä perusta. Kouri kuului myös Tate Galleryn työvaliokuntaan. Tässä ryhmässä psykologinen side ei synny varsinaisesti teoksiin, vaan sen sosiaaliseen osoittamiseen. Hankkimisessa voi olla myös kilpailullinen elementti, joka toimii yllykkeenä. Kun liike-elämä on samalla tavoin kilpailua, on tietyn teoksen hankkiminen voitto. Omistaminen on eräänlaista valtaa. Taloustieteen psykologiassa puhutaan myös niin sanotusta omistamisefektistä (endowment effect), jolloin omistaminen lisää objektin koettua arvoa. Keräilyyn sovellettuna se merkitsee sitä, että kerääjä itse kokee omistamisen nostavan statustaan enemmän kuin se ulkopuolisen silmin tekee. Hankinnasta tulee siis eräänlainen ele. Taiteesta nauttiminen itsessään esimerkiksi museon tai gallerian seinällä ei riitä, se täytyy saada omaksi. Monella varakkaalla – ja köyhemmälläkin – kerääjällä teoksista ei välttämättä ole hankinnan jälkeen edes mahdollisuutta nauttia. Teokset eivät ole esillä, vaan varastossa. Joillakin kerääminen karkaa tässäkin ryhmässä käsistä. Siitä seuraa haaliminen, hoarding, joka irtoaa kokonaan alkuperäisestä motivaatiosta.

Varsinaisesti haaliminen koskee kuitenkin toista ryhmää, jonka motivaatio on “hankin, koska minun on pakko”. Taiteen keräämisestä tulee pakkomielle, jossa on seksuaalisen tyydytyksen piirteitä. Siinä on esileikin kihelmöinti, joka syntyy tapahtumista, perehtymisestä ja suunnitelmista. Ja lopulta hankinta on kuin orgasmi, jota seuraa mielihyvän katoaminen uuteen hankintaan saakka. Tämä riippuvuus on hyvin läheistä sukua muille riippuvuuksille, kuten vaikkapa peliriippuvuudelle. Aivoissa nucleus accumbens -lisäke tuottaa mielihyvää aiheuttavaa dopamiinia; tietyt tilanteet lisäävät sen aktiivisuutta. Tuon mielihyväkeskuksen toiminta säätelee motivaatiota eli se tavallaan palkitsee myöhemmin riippuvuutta aiheuttavasta toiminnasta. Myös päihteet vaikuttavat siihen samoin. Dopamiinin ja muiden välittäjäaineiden säätely on monimutkainen kokonaisuus, jossa on myös hillitseviä rakenteita. Niin sanotuilla riippuvuuspersoonilla todennäköisesti on mielihyväkeskuksen häiriö mutta myös puutteita toimintaa hillitsevissä aivojen osissa. Se ei sinänsä kerro, miksi mieliteko syntyy taiteen keräilyyn. Freud oli sitä mieltä, että kerääminen liittyy anaalivaiheen kehitykseen. Suolen hallintaan liittyvää kontrollin puutetta kompensoidaan keräämisestä syntyvällä hallinnalla. Tämä on tietysti kyseenalaistettu moneen kertaan, kuten monet muutkin Freudin teoriat. Sigmund oli itse pakkomielteinen keräilijä, jonka kokoelmassa oli yli 3000 taide-esinettä Egyptistä, Kreikasta ja Roomasta. Taiteen tekemisessä psykoanalyytikot ovat tunnetusti soveltaneet ajatusta taiteilijan syvempien viettien sublimaatiosta, jalostumisesta tai muuntumisesta taiteeksi. Sen sijaan, että tukahduttaisi seksuaalisuuteen tai lapsuuden kehitykseensä liittyvät yllykkeet, taiteilijan mieli muuntaa ne taiteeksi. Itse asiassa saman ilmiön voisi ajatella pätevän myös keräämiseen: se tyydyttää pinnan alla rouhuavia viettejä normeihin soveltuvalla tavalla. Tai täyttää sen tyhjiön psyykessä, jonka muuten veisi tuo viettitoiminta. Kirjailija Orhan Pamuk, jolla on Istanbulissa oma Viattomuuden museonsa, on todennut keräämiseen liittyvän aina jonkinlaisen trauman. Osalla pakkomielteisistä kerääjistä uskoakseni kyse on ahdistusta vähentävästä pakkotoiminnasta, joka saattaa juontua tavallaan freudilaisesti kontrollintarpeesta. Kun elämä on muuten liian monimutkainen hallittavaksi, niin oman kokoelman parissa pystyy alistamaan ainakin siivun maailmasta omaan valtaansa. Tähän teoriaan sopii hyvin myös halu kokonaisten sarjojen keräämiseen. Keräämisestä syntyvät myönteiset tunteet liitetään monesti esineiden järjestelemiseen ja niiden kanssa puuhailuun. Se kuuluu kuitenkin pakkomielteisen kerääjän sijasta kolmanteen ryhmään.

Veikko Vionoja
Nouseva ukkonen, 1985
Kuva: Hannu Aaltonen

Viimeinen ryhmistä on voisi olla nimeltään “kerään, koska rakastan sitä”. Näillä kerääjillä motivaatio keräämiseen liittyy taiteen herättämiin tunteisiin, sisältöihin. Kukin teos on elämys, johon palaa uudelleen. Oman kokoelman luetteloiminen ja ihasteleminen tuottaa sisäistä rauhaa. Omistamisen ylpeys on siellä varmasti myös taustalla. Tässä ryhmässä myös keräämisen tarjoamat sosiaaliset verkostot ovat usein tärkeitä; sen sijaan edellisen ryhmän edustajat ovat tyyppillisemmin yksinäisiä susia. Verkostot voivat olla vertaisryhmiä tai taiteen keräilyssä myös esimerkiksi tutustumista taiteilijoihin. Tästä muodostuu kokonaisuus, joka saattaa tyydyttävyydestään huolimatta olla myös haitallinen. Kerääminen voi nousta niin merkittäväksi osaksi elämää, että työ tai perhe eivät pysty kilpailemaan sen kanssa. Kerääminen perustuu aina myös jonkinlaiseen suunnitelmallisuuteen, lyhyemmällä tai pidemmällä aikavälillä. Taiteen sisällöistä motivoituneella löytyy usein ainakin jälkikäteen tunnistettava polku, joka kertoo näkemyksen kehittymisestä. Joillekin teoksen hankintapäätös voi olla hyvin spontaani, toisille harkintaa vaativa prosessi – tai molempia. Tuomo Sepon kohdalla minua on kovasti kiinnostanut suhde hankittuihin teoksiin: jotkin niistä ovat puhutelleet heti, joidenkin kiehtovuus on avautunut hitaammin. Hän ei ole luopunut kokoelmansa teoksista, mutta ehkä emotionaalinen suhde niihin on voinut matkan varrella muuttua. Näin olen hänen puheistaan rivien välistä ymmärtänyt. Riippuen keräämisen psykologisesta perustasta ja motivaatiosta uskon suhteen kokoelmaan poikkeavan pidemmällä ajalla vielä enemmän kuin hankintahetkellä. Kun ostamiseen liittyy aina jonkinlainen huuma, niin sen muokkautuminen on paljon kertova seikka. Kerääminen on myös omituinen tapa dokumentoida omaa elämää. Teokset liittyvät kerääjän omiin elämänvaiheisiin: ensimmäisessä ryhmässä ne ovat sosiaalisen maineen rakennuspalikoita, toisessa ehkä pikemminkin hankinnan onnistumisen jälkikaikuja ja kolmannessa oman henkisen ja taiteellisen kehityksen kuvaajia.

Omaan keräämisintohimoon liittyy kaikissa ryhmissä rationalisoivia selityksiä, jotka eivät välttämättä kuitenkaan avaa sen todellista psykologista perustaa. Keräämiseen on liitetty myös eräänlaisia antropologisia selityksiä: taipumus keräämiseen olisi ikään kuin lajityypillinen ominaisuus, joka tarjoaisi kilpailuetua parisuhdemarkkinoilla. Olen itse yleensä hyvin varauksellinen näiden teorioiden suhteen. Aivomme ovat kyllä edelleen jokseenkin samanlaiset kuin 200 000 vuotta sitten, ja niissä on säilynyt mekanismeja ympäristöön reagoimisessa. Silti taiteen kerääminen metsästämisenä, ja miehisen kunnon osoittamisena tuntuu minusta liian kaukaa haetulta. Tutkimuksia siitä, miten miehet ja naiset eroavat keräämisessä, ei juuri ole. Jos soveltaa keräilyvimmasta kerättyä aineistoa, siis obsessiiviseen minkä hyvänsä tavaran haalimiseen, niin on ollut viitteitä miesten ja naisten erilaisesta psykologisesta perustasta. Olisikin mielenkiintoista selvittää enemmän sitä, miten naiset ja miehet eroavat taiteen kerääjinä – vai eroavatko lainkaan.

En ole halunnut kirjoittaa suoraan analyysiä Tuomo Sepon keräämisen psykologiasta. Se ei oisi tahdikasta, enkä toisaalta tunne häntä tarpeeksi pystyäkseni siihen. Ehkä tekstistä pystyy poimimaan siitä kuitenkin havaintoja. Täytyy kuitenkin sanoa, että olin hyvin liikuttunut näyttelyn lehdistötilaisuudessa. Kyse ei ole vain kokoelmasta, vaan 80-vuotiaan nöyrän miehen koko elämästä, työstä ja rakkaudesta. Ja nyt siitä luopumisesta. Seppo vieräytti itse pari kyyneltä kertoessaan viimeisen koiransa menehtymisestä hiljattain. Se korosti sitä, miten huiman vahvoja tunnelatauksia tuohon hetkeen kaikkiaan liittyi.