Museokatsaus: Amos, Hämeenlinna, Sinebrychoff, Didrichsen, HAM, Kansallismuseo

Taidekiikarin domain-nimi ja palvelinsopimus tuli uusittua eli kai blogia on jatkettava ainakin toistaiseksi. Vaikka tämä kirjoittaminen on myös hauska harrastus ja samalla eräänlainen päiväkirja omista taidekokemuksista, täytyy myöntää tämän joskus vaativan puurtamistakin. Ilahduttavaa on se, että välillä tulee spontaania palautetta blogin onnistuneisuudesta.

Moni on ehdottanut minulle jonkin apurahan hakemista, etenkin kun ajatuksena on ollut kehittää blogia niin teknisesti kuin sisällöllisestikin. Useamman kirjoittajan ja nimenomaan minua valistuneempienkin taiteentuntijoiden mukaan saaminen on ollut tavoitteena. Hain suosittelujen innostamana Taiteen edistämiskeskuksen apurahaa blogin kehittämiseen, mutta kuten arvelinkin, en sitä saanut. Blogeille on niitä kuitenkin sieltä jaettu, mutta vielä ei Taidekiikari ole päässyt sille tasolle.

Mutta mennäänpä sitten asiaan. Hiljattain on käynnistynyt useita museonäyttelyitä, mutta tilanne on hiukan poikkeuksellinen: suurin osa on erilaisia kokoelmia. En ole vielä ehtinyt Jarmo Mäkilän näyttelyyn Sara Hildénin taidemuseoon Tampereelle, vaikka mieli on kovasti tehnyt. Tampereella on myös taidemuseossa näkemisen arvoinen naiset modernin murroksessa. Juhlavuotta viettävä Suomi onkin monen näyttelyn teemana – mikä on tietysti hienoa, mutta tunkkaisen pönöttämisen vaara on myös ilmeinen.

Aloitetaan kronologisesti käynneistäni. Amos Andersonin taidemuseossa alkoi kuukausi sitten Riisuttu -kokoelmanäyttely. Se on viimeinen lajiaan Yrjönkadun tiloissa, seuraavat näyttelyt ovatkin Amos Rexissä eli Lasipalatsissa. Mustavalkoisella teemalla koottu näyttely tarjoaa lukuisia hienoja teoksia. Taiteilijat ovat: Ville Andersson, Göran Augustsson, Stig Baumgartner, Juhana Blomstedt, Marja Blomster, Elina Brotherus, Kari Cavén, Saara Ekström, Pekka Hepoluhta, Veikko Hirvimäki, Ahti Lavonen, Leena Luostarinen, Olli Lyytikäinen, Kimmo Kaivanto, Harry Kivijärvi, Jan Olof Mallander, Elina Merenmies, Lars-Gunnar Nordström, Thomas Nyqvist, Antti Oikarinen, Caroline Pipping, Taneli Rautiainen, Eino Ruutsalo, Stiina Saaristo, Kim Simonsson, Mari Sunna, Magdalena Åberg ja Veronica Österman.

Melkoinen litania siis nykyisiä ja menneitäkin tekijöitä. Kokonaisuus on pelkistetysti tyylikäs, mutta ei se mitään järisyttäviä yllätyksiä tarjoa. Enemmän huomio kiinnittyy yksittäisiin teoksiin, joita on tehty monilla erilaisilla tekniikoilla. Tässä esimerkkeinä Elina Merenmies, Elina Brotherus, Kim Simonsson ja Stiina Saaristo (kuva on osa teoksesta). Elina Brotheruksen retrospektiivi täytyy myös käydä katsomassa Turussa. Tosin hänen tuotantonsa on hyvinkin tuttua itselleni; näyttelykokonaisuus on silti aina oma juttunsa.

Hämeenlinnan taidemuseossa omat kokoelmat kohtaavat Artsin eli entisen Vantaan taidemuseon katutaidekokoelman valittuja paloja. Suhtauduin aluksi epäilevästi näyttelyn kokonaisuuteen, mutta yllätys oli myönteinen. Täältäkin löytyy melkoinen lista huipputekijöitä: Silja Rantanen, Heikki Marila, Kimmo Pyykkö, Tommi Toija, Markus Copper, Kimmo Schroderus, Jasmin Anoschkin, Jani Leinonen, Paul Osipow, Jyrki Parantainen, Jani Hänninen ja monia muitakin. Katutaidetta edustavat esimerkiksi Trama, Acton ja Hende sekä EGS.

Näyttelyssä on joitakin osuvia rinnastuksia siitä, miten aiheet, ilmaisu ja teosten henki ovat yllättävän lähellä toisiaan. Nuoremman polven “perinteisistä” taiteilijoista monella on tietysti jollain lailla jalka myös katutaiteessa. Jani Hänninen esimerkiksi tekee graffitia nykyisinkin, vaikka myös maalaa.

Katutaide ja graffiti museoissa on jo arkipäivää, ja olen aiheeseen aika paljon myös paneutunut. Raja on myös nykyisin niin häilyvä, että se on jo menettänyt mielekkyyttään. Joitakin näkökulmia olen kuitenkin edelleen pohtinut. Perinteisellä taidekentällä meritoidutaan näyttelyiden ja uran kautta; graffitissa uskottavuus luodaan kadulla. Artsissa ja muuallakin perinteisen taiteen ulkopuolelta on kuitenkin valkoisille seinille päädytty myös häkellyttävin vähin meriitein. Tässä näyttelyssä räikein esimerkki on Salla Ikonen (kuva konepellistä viimeisenä). Ruiskumaalaamalla tehdyt teokset ovat kitschmäistä rekkaestetiikkaa (hän myös maalaa rekkoja). Kuratoinnissa hänen työnsä on käännetty naisen roolin kyseenalaistamiseksi, mikä ei oikein minun ajatteluuni istu. Minun silmääni työt ovat tylsiä myös siinä mielessä, että ruiskumaalareita on runsaasti. Se on kuin tatuointiala: perusjutuilla ei erotu tarpeeksi. Muitakin esimerkkejä lyhyestä taipaleesta löytyy. Toisaalta Trama ja Acton ovat tehneet graffiteja pitkään. Graffitien “lukeminen” niihin perehtymättömälle on vaikeaa, siis niiden asettuminen oman genrensä historiaan. Niistä ei välttämättä myöskään löydä sellaisia koodeja, jotka ovat merkityksellisiä sisäpiirille. Tämä esoteerisuus on siis hiukan pulmallista, ja varsinkin kun graffitin perusolemus ei ole 40 vuodessa käynyt läpi mitään suurta mullistusta. Se on pitkä aika missä tahansa nykytaiteen kentässä. Graffiti on minusta hyvin konservatiivinen suhteessa omaan kehitykseensä. Tietysti myös se, että museoon päätyminen vie siltä terän. Katutaide ja graffiti kuuluvat kadulle, ja monen mielestä niihin liittyy myös riski ja anarkistinen asenne.  Niinpä museoon tuotuna löytyy vielä yksi pulma: katujen taide elää tavallaan nopeassa rytmissä ja museoprosessi on hidas. Se mitä tapahtuu kadulla, ei ole vielä museossa. Tähän on yritetty vastata sillä, että edellä moittimallani tavalla napataan nopsasti vailla tekijähistoriaa museoon. Siinä onnistuminen vaatii kuitenkin syvällä alakulttuurissa olemista, mikä on todella vaikeaa. Täytyy tähän perään vielä esittää tuohon konservatiivisuuteen liittyvä väite. Minusta graffiti ja vielä vähemmän katutaide eivät ole sisäänrakennetusti kapinallisia. Perinteisessä taiteessa sen sijaan arvostetaan toisinaan jopa korostuneestikin rajojen rikkomista. Näyttelyssä on muuten mukana myös Myyrmäen Martat. Se osoittaa katutaiteen laveaa käsitettä, mikä liukuu jo lähelle ite-taidetta. On mielenkiintoista nähdä, mitkä graffitin tai katutaiteen edustajat kestävät aikaa. Yhteenvetona sanottuna näyttely on kuitenkin virkistävä kokonaisuus, joka antaa eväitä tarkastella vanhempiakin teoksia uudella tavalla.

     

Hämeenlinnan taidemuseossa on myös Yhteiset kuvamme -näyttely, jossa on teoksia hämäläisistä kokoelmista. Museon omakin väki puhui hiukan ohimennen tästä kokonaisuudesta. No, nimilista kertoo enemmän: Gallen-Kallela, Schejrfbeck, Rissanen, Thesleff, Sallinen, Pietilä, Edelfelt, Simberg… eli melkoinen setti suomalaisen maalaustaiteen tähtihetkiä. Museo on markkinoinut tätä(kin) näyttelyä kovin vaatimattomasti. Kaupungin byrokratiassa museon verkkosivut ovat kaupungin sivujen alla, mikä on yleinen ratkaisu – ja umpisurkea! Museossa pitäisi terästää viestintää, eli sille pitäisi saada enemmän rahallista panostusta. Tuskin kyse on niinkään osaamisesta. Ja jos se on siitä kiinni, niin soittakoot vaikka minulle.

Sinebrychoffin taidemuseossa juhlitaan hollantilaista 1600-luvun taidetta. Caesar van Everdingen (1616/1617–1678) oli virtuoosimainen maalari, joka oli erikoistunut muotokuviin, mytologisiin ja uskonnollisiin aiheisiin. Rembrandt loi samoihin aikoihin oman ilmaisunsa, joka on säilynyt maineikkaampana. Everdingen hallitsi suvereenisti erilaisten materiaalien kuvaamisen, kuten kankaiden tai turkisten loihtimisen eläväksi. Kirkas väripaletti poikkeaa monista aikalaisista, mutta sitä myös arvostettiin hänen elinaikanaan. Nykyperspektiivistä se on noussut nyt uudenlaiseen arvostukseen. Itse nautin näyttelystä huimasti. Olen tuon aikakauden maalaustaiteen suuri ystävä ja Everdingenin töissä on runsaasti nautinnollisia yksityiskohtia. Joa muuten tylsähköt muotokuvat ovat elämys.

Alakerrassa on ikoninäyttely, joka meikälaisen kaltaiselle ateistillekin oli katsomisen arvoinen. Taidokkaissa töissä on kulttuurihistoriallista painoarvoa.

    Alakerran ikoninäyttely.

Didrichsenin taidemuseo osallistuu juhlavuoden viettämiseen Juho Rissasen (1873 Kuopio – 1950 Miami, Florida). Rissanen kuuluu maan maalaustaiteen kaanoniin ja hänen on perinteisesti koettu edustavan aitoa kansankuvausta. Tyyli on koettu jonkinlaiseksi luonnonlapsen omaperäiseksi jäljeksi, Todellisuudessa Rissanen kuitenkin matkusteli laajasti ja opiskeli myös ilmaisukeinoja. Hän oli kuitenkin alusta lähtien nimenomaan taitava piirtäjä ja piti sitä itse teosten peruskivenä. Se myös näkyy töissä. Akvarelli oli hänelle luonteva väline. Näyttelyn keskeinen teos liittyy Rissasen omaan lapsuuden tragediaan: isä paleltui juovuksissa hengiltä Kallaveden jäälle. Juho oli vain 10-vuotias ja sitä seurasi pakko alkaa perheen mieheksi, tienestien hankkijaksi. Tuntuu uskomattomalta, miten hän kasvoi niistä lähtökohdista tuollaiseksi taiteilijaksi. Näyttely on paneutuneesti rakennettu ja vaikka se ei ole kovin laaja, niin se on tutustumisen väärti.

Lapsuuden muisto maalauksessa isän kalmoa kuljetetaan jäältä, Isän kuolema teos ei selitystä kaipaa.

Kirjoitin jo HAMin Tyko Sallista käsittelevästä näyttelystä. Hauska muuten huomata, että kuratoinnissa on kokemusta pelissä. Rissasen näyttelyä on ollut tekemässä Marja-Terttu Kivirinta, eläköitynyt entinen Hesarin kuvataidekriitikko ja Sallisen Tuula Karjalainen, eläköitynyt museojohtaja. Nyt HAMissa avautui kevään iso näyttely Modernia elämää, joka tutkii Suomen taivalta arkkitehtuurin, muodin ja muotoilun sekä valokuvan kautta. Kolme vuotta suunnittelussa näyttelyssä on mukana viisi museota: Designmuseo, Arkkitehtuurimuseo, Alvar Aalto museo ja Valokuvataiteen museo HAMin lisäksi. Töitä on siis paiskittu monen hengen voimin. Näyttelypaikaksi valikoitui HAM hienojen tilojensa vuoksi, ja myös Arkkitehtuurimuseossa käsitellään teemaa. Maija Tanninen-Mattila sanoi, ettei ole pyritty kattamaan koko aihetta. Kyse on kurkistuksista, vinjeteistä modernin teemaan 20-luvulta 70-luvun kynnykselle. Osa niistä onnistuu paremmin kuin toiset. Onhan sitä mielenkiintoista katsoa Aallon suunnitelmaa Töölönlahdesta pienoismallina. Kyse on kokonaisuutena kuitenkin tutun Suomi-kaanonin toistosta tuttuine tekijöineen: Alvar ja Aino Aalto, Wäinö Aaltonen, Kaj Franck, Eila Hiltunen, Vuokko Nurmesniemi, Laila Pullinen, Unto Pusa, Viljo Revell, Aarno Ruusuvuori, Eliel Saarinen, Kyllikki Salmenhaara, Timo Sarpaneva, Vilho Setälä, Ilmari Tapiovaara, Sam Vanni ja Tapio Wirkkala. En voinut kaikesta hyvästä yrityksestä kokematta näyttelyä sellaiseksi pönöttämiseksi aiheen parissa, että ei siellä juuri ahaa-elämyksiä syntynyt. Tapiovaaran tuolit ja Nurmesniemen vaatteet on tullut sen verran moneen kertaan nähtyä. Esillepanoon on haluttu uusia tuulia, silti esinekokokoelmat ovat kaikkiaan kuitenkin… no, esinekokoelmia. Minua valokuvauksen harrastajana kiinnostivat eniten muutamat uudet löydöt arkistoista ja esimerkiksi muotoiluesineiden tarinaa välittäneet valokuvat. Sen verran vanhakantainen taidan olla, että en ihan kaikkea mieltänyt taidemuseon sisällöksi. Sinänsä tällainen kokonaisvaltainen ajattelu on kunnioitettavaa ja hanke kunnianhimoinen. Kyllä näyttelyn läpikäyminen on ihan hauskaakin, mutta tietty tuoreus siitä puuttuu.

Nähtävää löytyy myös Eva Törnwall-Collinin näyttelystä, joka tosin jää kuriositeetiksi. Markus Collinin puoliso oli maalari, jonka tuotanto on unohtunut joistakin julkisista projekteista huolimatta. Kiinnostavampaa on luvassa 4.3. alkaen, kun Galleriassa avautuu Ilari Hautamäen näyttely.

Ja sitten lopuksi vielä Kansallismuseoon. Siellä avautui pop up-tilassa myymälän takana (siis ilmainen sisäänpääsy) Kulttuurien museon tuottama Arktisen henki -näyttely. Pienessä näyttelyssä on Markku Lehmuskallion retkiltään mukanaan tuomaa arktisen alueen nykytaidetta ja joitakin Sakari Pälsin museon kokoelmiin keräämiä esineitä. Pälsi oli arkeologi, tutkimusmatkailija, kansatieteilijä, kirjailija ja valokuvaaja, joka tunsi arktisen alueen. Lehmuskallion huikeat dokumentit ovat arvostettuja ja hän on viettänyt kaikissa arktisen alueen maissa vuosikausia. Kun nyt tuo herkkä luonto on aiempaa uhanalaisempi, on tällainen pienikin näyttely tärkeä aiheen esillä pitämisessä. Eläinten luista ja basalttikivestä tehdyillä veistoksilla on nykyisin kaupallinen rooli, mutta niillä on aiemmin ollut aina jokin merkitys: ne ovat olleet osa yhteisön rituaaleja, olleet tuomassa saalista tai suojaamassa. Taidetta tekevät yleensä sellaiset vanhat ihmiset, joilla on itsellään side vanhoihin elinkeinoihin. Minua kiinnosti myös aito inuiittien kajakki, kun on melontaa tullut harrastettua.

Museossa on myös Come to Finland -näyttely, jossa on vanhoja matkailujulisteita. Hiihdetty on Lahdessa ennenkin (kuva). Julistenäyttely on tietysti sekin tätä satavuotiaan juhlimista, ja näkeehän siinä kuoriutumisen agraarimaasta itseään joksikin muuksi luulottelevaksi maaksi.

 Markku Lehmuskallio