Grönlund-Nisunen Taidehallissa, HAMissa Tyko Sallinen

Taidehallissa Grönlund-Nisusen eli Tommi Grönlundin (s.1967) ja Petteri Nisusen (s.1962) retrospektiivi on yksi vuoden merkittävistä näyttelyistä. Se on tärkeä tapahtuma myös siksi, että duon teoksia ei ole täällä – eikä maailmallakaan – nähty kootusti yhdessä. Toki Anhavalla on gallerianäyttelyissä nähty useamman työn kokonaisuuksia, mutta nyt on tarjolla ajallisesti kattava näkymä. Heidän uransa alkoi jo 90-luvun puolivälissä, kotimaisia tunnustuksia sateli vuosituhannen vaihteen tienoilla ja esimerkiksi 2001 Venetsian biennaalin näkyvyys. Senkin jälkeen he ovat olleet paljon esillä maailmalla ja saivat urastaan myös Leonardo da Vinci World Award of Arts -palkinnon 2013. Mielenkiintoisia töitä syntyy yhä, mutta nykytaiteen aina uusia ilmiöitä janoavassa maailmassa heidän ikään kuin uutuusarvonsa on jo karissut. Etabloituneina tekijöinä heitä arvostetaan, silti kiinnostus on jo hiukan huippuvuosista taittunut. Se ei tarkoita kuitenkaan taiteellisen työn taantumaa. Petteri on tosin viimeiset vuodet työskennellyt nykytaiteen professorina Aalto-yliopistossa ja periodi päättyy kesällä. Tommilla on oma Sähkö Recordings -levy-yhtiö, joka on muuten julkaissut esimerkiksi Jimi Tenorin ja Nicole Willisin levyjä (molemmat omia suosikkejani) ja suomijazzin klassikoita.

Kävin katsomassa näyttelyä jo kesken ripustuksen ja silloin hiukan mietitytti, miten kokonaisuus toimii. Lähinnä esimerkiksi ääneen perustuvien teosten toisiaan häiritsevä vaikutus arvelutti. Kokonaisuus on kuitenkin varsin onnistunut ja Taidehallin upeat tilat pääsevät oikeuksiinsa. Se on G-N:n kannalta keskeinen pointti, koska teokset puhuttelevat yleensä juuri tilakokemuksen kautta. Kun aiheet löytyvät maailman erilaisista ilmiöistä, magnetismista valoon ja painovoimasta ääneen, niin täytyy ihailla heidän oivalluksiaan niiden yhdistämisessä tekniikkaan. Arkkitehteinä heillä on tietysti oman näkemyksen tukena myös halu käyttää muita ihmisiä apuna, joista etenkin Jari Leskinen on ollut heille korvaamaton. Teokset ovat hyvin pelkistettyjä, ja se pätee myös värimaailmaan. Täytyy myöntää, että itselläni on joidenkin teosten kohdalla ollut tämän karuuden suhteen myös hiukan vaikeuksia. Ne ovat joskus myös tavallaan hiukan kylmiä ja etäisiä… no, konemaisia. Niiden harmaalla alueella (näyttelyn nimi on Grey area) oleminen tekniikan ja taiteen suhteen (ja siis väreiltäänkin) sai minut taannoin miettimään, että taidegallerian lisäksi ne voisivat olla yhtä hyvin esillä myös vaikka Heurekassa. Varsinaiset tekniset ratkaisut ovat yleensä varsin yksinkertaisia, mikä on myös hyvän idean tunnusmerkki. Muutamissa teoksissa katsojan tai pikemminkin kokijan on hyvä hiukan paneutua siihen ilmiöön, joka teoksessa on. Esimerkiksi kuvan Orbita teoksessa lähtökohtana on ollut esikopernikaaninen orraario eli aurinkokuntamalli, ja teräskuula kiertää supistuvia ja kohoavia raiteitaan luoden seinille varjon. Muuten vilpitön, lapsenomainen uteliaisuus on hyvä lähtökohta. Minusta teoksissa on myös se hyvä puoli, että niihin ei lataudu kauheaa määrää korkealentoista taidetulkintaa. Kokemus on aina subjektiivinen.

Tässä linkki videoon teoksesta Unstable matter. Taiteilijoiden omia videoita löytyy enemmänkin verkosta.

Kuvassa vasemmalta lukien Taidehallin johtaja Jan Förster, Tommi Grönlund ja Petteri Nisunen.

      

HAM toipuu vielä kävijäennätykset lyöneestä Kusamasta. Se keräsi huikeat 225 000 kävijää, joka on satatuhatta enemmän kuin kakkosena oleva Ai Weiwei. Kolmostilan Frida Kahlo oli vielä Meilahden suljetussa museorakennuksessa. Hienoa, että ihmiset ovat innostuneet taiteesta ja toivottavasti tässä toimii porttiteoria: tullaan uudestaan myös silloin, kun esillä on monitulkintaisempaa taidetta. Kusamasta löytyy blogista kritiikki toisaalta. Maaliskuussa on tulossa Suomi juhlavuoden Modernia elämää -näyttely.

Nyt kakkoskerroksessa esillä on Tyko Sallisen (1879-1955) uran huippukohtaan 1910-luvulle sijoittuva kokonaisuus. Tuula Karjalainen (entinen Kiasman ja HAMin johtaja) on koonnut 50 teoksen näyttelyn ja kirjoittanut kirjan Sallisesta ihmisenä, ei niinkään hänen tuotannostaan. Kirja on itselläni vielä kesken, mutta se tuo taiteilijan ja ympäröivän yhteiskunnan vaiheet helposti lähestyttävällä tavalla lukijan eteen. Keskittyessään Sallisen näkyvimpiin vuosiin kirja  ja näyttelykin sivuuttaa ne myöhäisvuodet, jolloin Sallisen luovuus oli jo hiipunut ja jälki oli lähinnä surkeaa. Silti Sallinen oli vielä myöhäisvuosinaan eli 1954 edustamassa yhtenä taiteilijana Venetsian biennaalissa. Kapinallinen oli saanut jo niin suuren arvonannnon professorinimityksineen, että kontrasti vuosisadan alkuun on hurja.

Sallinen oli räätälinpoika, joka itäsuomalaisesta taustastaan huolimatta kasvoi Haaparannassa. Sillä oli suri merkitys lestadiolaisuuden ja kielen kautta. Lapsuus oli ankara, ja Tykosta kasvoi sadistisen julma persoona. Tuula Karjalainen oli valmis luokittelemaan hänet narsistisen persoonallisuushäiriön mukaan, ja itse käyttäytymistieteilijänä olen samoilla linjoilla. Sallinen oli muutenkin misogyyni, mutta rankimmin se kohdistui ensimmäiseen vaimoon Helmi Vartiaiseen. Halveksunta ja väkivalta olivat käsittämättömän julmia. Ensimmäisen tyttären Sallinen antoi siskolleen Kööpenhaminaan, nuorempi tytär jäi avioerossa äidilleen mutta päätyi isän huostaan. Tuohon aikaan eronneen naisen elämä oli vaikeaa ja lapsen elättäminen mahdotonta. Mirri, joka oli tunnetusti Sallisen lukuisten maalausten mallina, kuoli vain 31-vuotiaana ilmeisesti alkoholimyrkytykseen. Näin töölöläisenä tapahtumat tulevat lähelle: Mirri asui tuolloin Ruusulankadulla ja Sallinenkin pitkään Sibeliuksenkadulla. Sallisen öykkärimäisyys merkitsi myös sitä, että hän oli taiteilijatoveriensa johtohahmo. Se näkyi marraskuulaisessa liikkeessä mutta jo opinnoissa Ateneumissa. Sallinen ja muutamat muut olivat poikkeus maalaisuutensa ja suomenkielisyytensä vuoksi (tosin Sallinen osasi ruotsia). Sallinen kävi hakemassa ulkomailta vaikutteita; etenkin fauvistit ja kubismi suodattuivat töihin, toki myös impressionismi. Sallisen ensimmäisen maailmansodan aikoihin syntyneissä töissä on ekspressiivinen maalaustapa, rohkeaa värienkäyttöä ja perinteisiä kauneusihanteita tarkoituksellisesti murskannut ote. Vaikka rohkeus herätti huomiota, niin sallissodissa hänet myös tuomittiin. Ateneumkin palautti galleristin sinne lahjoittaman työn, “se riitelee muiden töiden kanssa”. Kansalaissodassa Sallinen oli valkoisten puolella, vaikka muuten olikin työläisaatteesta ponnistanut ja lehtikuvituksiakin sinne tehnyt. Monet muutkin taiteilijat päätyivät vasemmistolaisuudestaan huolimatta valkoisten puolelle, mihin saattoi vaikuttaa myös kielipolitiikka. Gallen-Kallela oli tunnetusti Mannerheimin läheinen tukija, mutta se ei ollut tietenkään yllätys. Sallinen halusi olla taidemaailman kovin heppu ja otti useasti yhteen kruunaamattoman johtohahmon Akselin kanssa. Tykon voi sanoa voittaneen erän tai kaksi pisteillä, mutta otti itse lukua moneen kertaan. Juopotteleva Sallinen käyttäytyi karkeasti. Ruokokosken kanssa Hyvinkäälle rakennetujen talojenkin nimet muuten olivat Humala ja Krapula. Alkoholi saattoi olla nuorempana myös jonkinlainen käyttövoima, mutta siihen liittyvä masennus vei miehen kyvyt. Sallisen paradoksi oli se, että aggressiivinen, kapinallinen mieli hiipui arvostukseen. Ei ollut taistelua. Vielä kansalaissodan jälkeisinä vuosina murrettun, samean ruskean väreillä maalatut hihhulit ja muut tuon vaiheen työt kumpusivat voimaa. Niissä oli myös kuohuvien vuosien latinkia, ja lestadiolaiskuvauksessa sodan kaikuja. Jo 20-luvulla ja varsinkin seuraavalla vuosikymmenellä Sallinen juuttui hutaisemaan mitättömiä töitä, joiden tärkein osa oli signeeraus.

Helmi Vartiaiseen eli Mirriin liittyvät maalaukset ovat olleet paljon esillä. Niissä näkyy nuoren rakastetun, haluttavan kehon houkutus mutta myös imettävän äidin olemukseen liittyvä vastenmielisyys, tytärtään surevan äidin ahdistus. Mirri oli myös itse lahjakas taideopiskelija ja teki esimerkiksi omakuvia.

     

 Helmi Vartiaisen omakuva.

Saaren Anni on Sallisen yksi ankarimmin arvosteltuja teoksia. Galleristi Stenman lahjoitti sen Ateneumiin, joka kuitenkin palautti sen myöhemmin kokoelmiin sopimattomana. Teos  myytiin Bukowskilla pari vuotta sitten hintaan 25 000 €.

 Leppiä keväällä (Puita vasten aurinkoa), 1911

  Jytkyt, 1918

 Hihhulit, 1918

Täydennys 1.2.2017

Gallen-Kallen museossa on juuri samaan aikaan avautunut näyttely Akselin ristiriitaisesta 1910-luvusta, jolloin myös yhteenotot Sallisen kanssa olivat ankarimpia. Vaikka Gallen-Kallela oli tuolloin jo kuvataiteen johtohahmo, ei elämä ollut helppoa. Paitsi nuoren polven kritiikki,myös taloudelliset vaikeudet painoivat ja yhteiskunnallisen rauhattomuus häiritsi luovuutta. Toisaalta hän eli huimaa kansainvälistä menestystä, matkaili pitkiä aikoja Euroopassa ja Afrikassa, ja oli myöhemmin myös vuosia Yhdysvalloissa. Kansalaissodan aikaan Akseli oli valkoisten tärkeitä hahmoja ja suunnitteli niin kunniamerkkejä kuin univormujakin. Vaikka Gallen-Kallelan ja Sallisen ikäero oli vain reilu kymmenen vuotta, oli heidän välissään eräänlainen sukupolviero, tietysti myös yhteiskunnallinen kuilu. Silti molemmat olivat maata repivässä konfliktissa samalla puolella.

Tarvaspäässä on aina mukava vierailla. Tämä näyttely esittelee muutamia hauskoja anekdootteja, kuten univormusuunnitelmien piirroksia, ja ajan taidetta muidenkin kuin Gallen-Kallelan tekemänä, kuten Sallista ja Thométa. Se auttaa asettamaan myös Gallen-Kallelan tuotantoa ajankuvaan; hän omaksui kyllä uusia vaikutteita mutta ei ollut todellakaan  eturivissä niiden suhteen.

Vasemmalla Gallen-Kallelan punalipun liehuttajia vuodelta 1905, jolloin Venäjällä oli lähes vallankumoukseksi yltynyttä liikehdintää.

Sallisen Puunhakkaaja on vuodelta 1917, jolloin väripaletista katosivat kirkkaat sävyt ja aiheiksi nousivat kansanhahmot.