Yayoi Kusama HAMissa

Oma suhtautumiseni Yayoi Kusaman taiteeseen on kaksijakoinen. Supertähtisteroideilla valtavaksi pullistunut ilmiö herättää myös ikäviä tuntemuksia. Louis Vuittonin taannoinen kampanja oli minusta enemmän irvokas ja groteski kuin tyylikäs. Kusama oli siinä jonkinlainen taidemenninkäinen ihmeellisessä mielikuvitusmaailmassaan. Kaupallisuudessa ei sinänsä ole mitään tuomittavaa ja Kusamalla on ollut vahva ekshibitionistinen taipumus, samoin vaatesuunnittelu on läheinen jo nuoruudesta. Silti HAMissakin esillä oleva näköispatsas osana laukkufirman näyteikkunasomistusta ei vain edusta tyylitajua.

2016-10-06-10-48-30

Kusama (s.1929) varttui perheessä, jota hallitsi dominoiva äiti. Isä pakeni promiskuiteetin iloihin. Perheen elanto tuli siementen myynnistä. Japanin kulttuuri oli 30-luvulla ankaran sääntökeskeinen ja elämä maaseudulla niukkaa. Maailmansodan syttyminen oli tietenkin raju muutos. Yayoi teki muiden nuorten tyttöjen kanssa töitä laskuvarjotehtaassa. Jo nuorena syntynyt halu taiteen tekemiseen oli kuitenkin vahva; taustalla vaikuttivat myös jo varhain alkaneet hallusinaatiokokemukset. Perhe ei hyväksynyt taiteeseen suuntautumista, ja äiti tuhosi tekeleet. Yayoi sai kuitenkin tahtonsa läpi ja pääsi opiskelemaan Kiotoon perinteistä japanilaista taidetta. Kurinalainen ilmaisu ei kuitenkaan tarjonnut väylää omalle luovuudelle. Hän alkoi pitää omia näyttelyistä 50-luvulla, jolloin lahjakkuus pantiin merkille. Vuonna 1957 Kusama muutti Yhdysvaltoihin – eikä se ollut karkumatka, vaan lupa oli vanhemmilta. Tietysti hyppy kulttuuriseen sulatusuuniin oli henkisesti valtaisa. Georgia O´Keeffe oli antanut neuvoja; Kusama oli hänen ihailijansa ja ottanut yhteyttä sen tiimoilta. O´Keeffe oli vahva, itsenäinen hahmo, eli sopiva esimerkki naistaiteilijalle tuohon aikaan. Hippiaikojen hurmos 60-luvulla imaisi Kusamankin mukaan, mikä näkyi myös taiteen teemoissa: seksuaalinen vapaus, feminismi ja kulutuskulttuurin muutos. Performanssit, vaatesuunnittelu, installaatiot ja maalaukset olivat kaikki osa hänen taidettaan. Ei ole varmaa tietoa, käyttikö hän tuolloin tajuntaa laajentavia päihteitä, kuten taidepiireissä oikeastaan kaikki. Sillä ei ole sinänsä merkitystä, pääasia on vahva luovuus ja hänelle tyypillinen huikea jaksaminen teosten tekemisessä. Kaksi päivää yhtä kyytiä maalaamisessa ei onnistu ihan jokaiselta. HAMin näyttelyn kiinnostavin ja henkilötasolla valaisevin osuus löytyykin näistä varhaisemmista vuosista. Kusama oli ainutlaatuinen hahmo ja muut taiteilijat arvostivat häntä suuresti. Maalaukset ovat yhä vahvoja, installaatiotkin – performanssit ovat aikansa tuotoksia. Vuosikymmenen vaihtuessa Kusaman julkinen kuva muuttui: häntä pidettiin huomion tavoittelijana, joka oli menettänyt taiteellisen teränsä. Niin ilmeisesti kävikin ja 1972 hän palasi Japaniin. Hän oli tuolloin henkisesti riekaleina, ja sitä seurasi käytännössä vuosikymmen sairausjakso.
Kusaman sairastamisesta on taiteensa yhteydessä puhuttu tietysti paljon, eikä sitä voi hänen tuotannostaan erottaakaan. Hänellä on diagnosoitu depersonalisaatiohäiriö. Lainataan tähän hiukan faktaa aiheesta. Depersonalisaatiolla tarkoitetaan kokemusta, jonka yhteydessä henkilö kokee persoonallisuutensa, identiteettinsä, ruumiinsa tai ympäristönsä muuttuneen jollakin tavoin epätodelliseksi. Siihen voi liittyä myös esineiden tai ympäristön näkeminen pienenä (mikropsia) tai isona (makropsia), tai ulkoisen maailman kokeminen outona tai epätodellisena (derealisaatio). Erona psykoosiin todellisuudentaju kuitenkin säilyy. Pelottavaa tai ahdistavaa se on silti usein. Erillisestä depersonalisaatiohäiriöstä puhutaan vain silloin, kun kokemukseen ei liity muita psykiatrisia häiriöitä. Depersonalisaatiohäiriölle ovat pitempään jatkuvat depersonalisaatiot, joiden yhteydessä henkilö menettää kosketuksen omaan itseensä. Depersonalisaatiohäiriön taustalla saattavat olla lapsuudessa tai menneisyydessä koetut hyvin traumaattiset tapahtumat. Depersonalisaatiokokemuksista kärsivä henkilöllä ei yleensä ole tietoista muistikuvaa menneisyyden traumaattisista tapahtumista.
Kun Kusama hakeutui asumaan mielisairaalaan, voi sanoa hänen sulkeneen hallitsemattoman todellisuuden pois. Taiteensa hän sen sijaan pystyi ikään kuin hallitsemaan. Jos hänen New Yorkin tuotansonsa oli vielä kiinni ajassa ja yhteiskunnan ilmiöissä, niin 80-luvulla teoksia hallitsi hänen sisäinen maailmansa. Kun HAMin näyttelyssä astutaan tähän vaiheeseen, muuttuu myös ilmapiiri: alkaa eräänlainen huvipuistomatka ylitse vyöryvään visuaalisuuteen ja pikkujen tulvaan. Kurpitsasta tuli hänen taiteensa yksi tärkeistä aiheista, kaiketi jonkinlaisena viitteenä lapsuuteen. Muoto ja kurpitsan “nöyryys” kiehtoivat. Yltäkylläinen visuaalisuus jaksaa lumota aikansa, mutta sisältöä teoksissa ei juuri ole. Myös julkkiskultin ruiskeet mädättävät taiteen sisältöä. Kusama maalaa yhä, joskin se on eräänlaista taideterapiaa. Maalaukset on tehty nopeasti kuivuvilla tuubiväreillä, ne koostuvat erilaisista kuvioita ja pisteistä, esittäväiä koukeroita ja abstrakteja silmukoita. Oma lukunsa ovat kuutiot, joihin astutaan sisään. Ne ottavat katsojan kokonaisvaltaisesti haltuun, millä ainakin minulle oli nimenomaan yksi tärkeä sisältö: ne tavoittavat ehkä parhaiten kokemuksen Kusaman omien aistien hänelle tarjoamasta epätodellisesta seikkailusta, pelkoineen kaikkineen.
On muuten kiinnostavaa verrata Kusamaa Taidehallin Niki de Saint Phalle -näyttelyyn. Kummallakin on taustalla ankara lapsuus, mielenterveystongelmia, joihin taide on tarjonnut ratkaisun. Sisällöissä on nuoruusvuosilta feministisiä teemoja ja vanhemmiten yhä eskapistisempaa tuotantoa. Fantasian sävy on kummallakin iloinen, vaikka sen takana on synkkiä sävyjä. Siinä missä Taidehallin tilat ovat kovilla isojen teosten kanssa, niin HAM pystyy valtavilla tiloillaan luomaan ehyen näyttelykokemuksen. Projektista vastannut amanuenssi Claire Gould kertoi, että täällä on ollut mahdollisuus välttää aiemmissa näyttelypaikoissa tehtyjä huonosti toimineita ratkaisuja. Hän myös kehui Kusaman tiimin työskentelyä ja lämpöä, joka heistä välittyi suhteessa taiteilijaan. Vaikka yksinäisellä vanhalla taiteilijalla ei olisikaan ystäviä, niin ainakin hänestä välittäviä ihmisiä muuten. Ettei kaikkea sentän uhrata rahan tekemiselle.

Kuvissa Infinity net maalaus 60-luvulta, vaatteita jäljittelevät teokset (vihreissä housuissa on kudoksessa makaroneja), pari performanssikuvaa ja myöhäisvuosien pilkkukuumetta kurpitsoineen.

2016-10-06-10-12-50 2016-10-06-10-13-37 2016-10-06-10-30-56 2016-10-06-10-31-29 2016-10-06-10-39-02   2016-10-06-11-04-102016-10-06-10-53-00 2016-10-06-10-54-19