Poimintoja näyttelykierrokselta

Galerie Forsblomin studiossa on tällä kertaa Jussi Goman (s. 1980), jonka töitä löytyy Fräntin kokoelmasta ja epäilemättä myös Heinoilta, ja sen lisäksi esimerkiksi Kiasman ja Hamin sekä lukuisten kotimaisten museoiden kokoelmasta. Jussilla on ollut pitkään yksityisnäyttely vuosittain jossakin isossa galleriassa ja on osallistunut lisäksi vuosittain useisiin ryhmänäyttelyihin. Hän on tuottelias, mikä akryylia käyttävällä maalarilla on luontevaakin. Tällä kertaa esillä on pieniä töitä, kun esimerkiksi edellisessä Forum Boxin näyttelyssä työt olivat kookkaita. Ote on molemmissa kuitenkin samanlainen. Työt ovat liukuneet esittävästä, asetelmien kieltä käyttävästä kohti abstraktimpaa ilmaisua. Maalauksissa on myös maalikokkareita, jotka tuovat niihin lisää kolmiulotteisuutta, esinemäisyyttä. Akryyli välineenä ja etenkin lakkapinnan käyttö tuo maalauksiin synteettisen olemuksen, jota voimakas perusvärien hallitsema värimaailma korostaa. Värien raikkaus ja yhdistely onkin tyylin perusta, jossa on vaikutelmia Matisselta saakka. Satuin näyttelyyn samaan aikaan erään kokeneen maalarin kanssa, joka on itse erittäin innostunut Jussin töistä. Niistä irtoaa inspiraatiota kollegankin tekemiseen. Muistan, kun töitä oli esillä Korjaamon galleriassa pari vuotta sitten. Kävin siellä useamman kerran muutenkin ja piipahdin kuntelemaan kävijöitten kommentteja. Korjaamollahan kävi paljon muuten gallerioissa vähän viihtyvääkin porukkaa. Monta kertaa kuulin ihmettelyä, että mitä ihmeen kömpelöitä suttuja nämä ovat. Piirrosjälkihän on tarkoituksellisen kömpeöä ja maalipintojen välillä on valkoisia alueita, eli pikkutarkka piipertäminen ei ole niiden sisältöä. Tyyli on tunnistettava ja leikkaa taidehistorian moniinkin vaikutteisiin. Silti niiden spontaanisuus puhuttelee eniten. On muuten hassua, että taiteilijana Jussi on juuri saanut korvantaukset kuivattua ja vanhennuttua pois nuoren taiteilijan iästä. Urheilussa siirrytään samassa kohtaa ikämiehiin. Minusta onkin kiinnostavaa seurata, mihin suuntaan ilmaisu kehittyy jatkossa. Vaikka Jussi on etsinyt oman tyylinsä puitteissa uusiakin ulottuvuuksia, niin minun toisteisuutta välttävässä maussani raja alkaa tulla jo vastaan. Vielä löytyy ehkä jotain merkittävää tällä tavalla, mutta uuttakin voisi kokeilla.

2016-04-10-16-04-14 2016-04-10-16-04-462016-04-10-16-05-12

Sami Lukkarinen (s.1976) on ehtinyt olla ikämiessarjassa jo muutaman vuoden, mutta moni muistaa hyvin hänen saamansa julkisuuden pikselimaalauksillaan jo yli 15 vuotta sitten. Pikselityyli on säilynyt, mutta sen aiheena on ollut monenlaista verkosta löydetyistä ihmisten omakuvista, graffiteihin ja ties mihin. Viimeksi Forsblomilla oli pari vuotta sitten taiteiljamuotokuvia. Aiheet ovat löytyneet nytkin tuttavapiiristä, missä on on hiukan sisäpiirivitsin makua. Siitä vaan tunnistamaan taidepiirien ihmisiä… Sami on valmistunut Kuvataideakatemiasta, mutta tila-aikataiteen-linjalta, ei siis maalauksen puolelta. Tekniikaksi muodostui jo varhain palettiveitsen käyttö, mikä tekee maalikerroksista teräviä. Pohjana on aina valokuva, mikä kiinnosti itseni aikanaan paljonkin. Maalauksen ja valokuvan muotokielien raja on jännittävä. Maalauksen perustana oleva kuva on useimmiten tylsä ja triviaali, eikä siinä ole mitään kiinnostavaa sinänsä. Maalaus työstää siihen teoksen imun. Minusta pikselitekniikan viehätys kuitenkin laimeni aika pian – ja tässä näkyy toki oma asenteeni siitä, että maneerin ja tyylin jalostamisen rajan voi nähdä monella tavalla. En tarkoita, etteikö ilmaisu olisi elänyt lainkaan ja näissä uusissa on jälleen mukavaa rouheutta. Tekniikka on muuten sinänsä hauska, ja sen esittelemiseksi olen ottanut pari kuvaa eri kulmista. Pelkkänä pintana – siis valokuva niistä – teokset eivät elä, kuten paikan päällä.

Gomanin tavoin töitä löytyy useimmista merkittävistä nykytaiteen kokoelmista.

2016-04-10-15-48-07 2016-04-10-15-48-57 2016-04-10-15-49-042016-04-10-15-48-17

Pääsalissa on esillä Not Vital (s.1948), Sveitsissä syntynyt, Pariisissa ja Roomassa opiskellut, New Yorkiin 70-luvulla muuttanut ja nykyisin myös Kiinassa, Chilessä, Nigeriassa ja Brasiliassa viihtyvä taiteen moniottelija. Veistoksia, maalauksia ja piirroksia on ollut esillä maailmalla huippumuseoissa ja niitä löytyy kokoelmista laajasti. Arkkitehtuurin alueella hänellä on niinikään meriittejä. Kyse on siis melkoisesta nimestä ja hienoa, että näitä saadaan nähtäväksi tännekin. Ihan joka kodin taidehankintaa ei olla tekemässä teoshintojen pyöriessä sadan tuhannen luokassa. Kiiltävästä teräksestä, hopeasta, marmorista ja alumiinista tehdyt veistokset ovat kuitenkin olemukseltaan tilaan sidottuja, ja esimerkiksi kuvan päät rakentuvat niiden luomien peilikuvien kautta. Jotkut teoksista eivät välttämättä vaadi aivan samalla lailla kontaktia elävään ympäristöön. Toisaalta kun materiaali ovat kiiltäviä, sliipattuja ja muotokieli (yhtä teosta lukuun ottamatta) samoin hillitty, niin valkoisessa galleriatilassa vaikutelma on tyylikäs ja viimeistelty mutta viileä. Harmikseni ensi käynnillä olin niin myöhään liikkeellä, että teosten syventävä tarkastelu jäi melko pinnalliseksi. Täytyy käydä uudestaan ja katsoa, onko vaikutelma toisenlainen.

galerie_forsblom_not_vital 2016-04-10-16-03-16

Minulle tuli teräspäistä mieleen Olo n:o 22 eli Pasi Karjulan ja Marko Vuokolan vuonna 2000 paljastettu 50 teräspallon kokoelma Hietalahdessa katu- ja sisätiloissa. Sattumalta otin aiemmin samana päivänä Forum Boxissa käydessäni niistä kuvankin, kun valo ja sumu olivat kiinnostavia (vaikka jälleen iphonekameran rajoitteet tulivat vastaan).

2016-04-10-14-19-31

Helsinki Contemporaryn uusi näyttely tuo Emma Ainalan (s.1989) näkyvästi esille eturivin galleriassa. Hänellä oli tosin jo vajaa pari vuotta sitten näyttely Galleria Huudossa Jätkäsaaressa, joka jäi hyvin mieleen. Tietenkin Nuoret 2013 näyttely oli tärkeä ja jo silloin hänen töitään hankittiin kokoelmiin. Contemporaryssa hän on ollut samoihin aikoihin esillä myös ryhmänäyttelyssä.

Emma on herättänyt nyt paljon mediakiinnostusta ja näyttelystä oli jo pian avautumisen jälkeen myyty useita teoksia. Ei siis lainkaan huonosti nuorelta tekijältä! Tyyli on pysynyt samanlaisena: pastellisävyjen kontrastina on fantasioiden vyöry, jossa on viittauksia monenlaisiin elämän syövereihin. Toisinaan teokset on lastattu niin runsaalla symboliikalla tai unenomaisella aineistolla, että ne vain nipin napin tuntuvat kestävän tuon painon. Parhaimmillaan hän minusta on silloin, kun sisältöä on riisutummin. Toisaalta pelkissä kasvokuvissa on jo herttaisen kitschin raja lähellä, vaikka niissäkin outo tunnelma ja nyrjähtämässä olevien ajatusten kierre onkin aistittavissa. On aina hienoa, kun pystyy luomaan oman, tunnistettavan ja elävän tyylin – ja siinä Emma on onnistunut. Pidän myös taitavasta piirrosjäljestä, jossa tosin on myös kliseisyyttä. Olen lukenut joitakin kritiikkejä, joissa teoksiin on otettu eräänlainen tytöttely lähestymiskulmaksi. Näkemys on ehkä liittynyt imelyyteen saakka ulottuviin väreihin, ehkä aiheisiinkin. Niissähän on tyttöjä tai nuoria naisia lähes poikkeuksetta. Se on minusta latistava tulkinta. Tosin itsekin näen kyllä useissa töissä jonkinlaista psykologista identiteettien kamppailua ja kasvamisen kriisejä. Ehkä tämä saattaisi olla keskeislyriikkaa – siis oman itsen tuntoihin keskittyvää – jos olisi runoutta. Kun Emma gallerian sivujen videoklipissä kertoo töidensä kertovan ihmisenä olemisesta, ja joskus kuolemasta tai itsemurhasta, niin työt eivät sillä avaudu yhtään enempää, liikutaan niin yleisellä tasolla. Mutta ei sanoja tarvitakaan. Toisaalta gallerian näyttelytekstissä on kaivettu paljon kaikenlaista, kuten tuo minunkin mainitsemani identiteetti – ja sitten tosiaan yhtä jos toista. Olen itse sillä tavalla konservatiivi, että minusta teosten täytyy puhutella itsenään, ilman manuaalia ja valmiita selityksiä. Olen joskus puhunut ikeataiteesta, kun sille pitää olla mentaaliset kokoamisohjeet. Emman töissä minusta sitä ei tarvita, päinvastoin. Tuohon unen maailmaan täytyy vain heittäytyä ja sieltä löytyy ulottuvuuksia. Emma oli itse halunnut tapetoida näyttelystä yhden seinän, joka minusta auttaa ripustuksen toimivuutta. Valkoisilla seinillä tämä vaaleanpunaisten sävyjen ja moninaisten detaljien runsaus vaatii sulattelua. Karumpi ympäristö resonoi sisältöjen kanssa jotenkin syvemmin, mutta se on tietysti makuasia.Huomasin näyttelyssä, että teokset herättivät myös keskustelua. Se on aina hyvä merkki.

2016-04-10-15-25-08 2016-04-10-15-25-32 2016-04-10-15-26-32 2016-04-10-15-30-03

Galleria Heinon uusi näyttely on Kristiina Uusitalon (s.1959) peräti 36. yksityisnäyttely. Töitä löytyy keskeisitä kokoelmista ja kuvataiteen valtionpalkinnon hän sai 2008. Hän on luonut vahvan oman tyylin, joka on venynyt kuitenkin hienosti muutoksiin ja erilaisiin vaikutelmiin. Esittävän ja abstraktin tasapaino on vaihdellut, vaikka aivan puhtaasti esittävää hän ei olekaan juuri tehnyt. Itse asiassa juuri tuo rajan häilyvyys on kiehtovaa. Minua esimerkiksi japanilaiset pelkistetyt vaikutteet ovat miellyttäneet kovasti. Levylle maalaaminen kankaan sijasta on yksi Kristiinalle leimallisia piirteitä, joka materiaalin käytön lisäksi luo oman tunnelmansa. Teosten yhdistelmä kepeyttä ja vaivattomuutta sekä tunnelmien tarkkaan harkittuja nyansseja jaksaa kiinnostaa.

2016-04-06-12-11-47 2016-04-06-12-12-07

Katsotaan, miten ehdin kirjoittaa näistä mutta suosittelen käyntiä ainakin

Galleria Rankassa Tästä ollaan hiljaa-näyttelyssä, jossa on esitellään turkulaisen Arte ry:n taiteilijoita
samalla kannattaa käydä SIC:ssä Laura Wesamaan pienessä pelkistetyssä näyttelyssä.
Samalta suunnalta löytyy myös Forum Boxin uusi Pirkko Rantatorikan näyttely, jossa hän yhdistelee maalausta, piirroksia ja valokuvia. Teoksia on 20 vuoden ajalta. (kuva alla)

2016-04-03-15-46-21 2016-04-03-15-55-14 2016-04-10-14-08-52