Väisänen, Simonsson ja Mielonen Forsblomilla

Galerie Forsblom on Suomen ylivoimaisesti menestynein galleria, jos liikevaihtoa pidetään mittarina (noin 4,5 milj. euroa, henkilöstöä noin 10). Galerie Anhava yltää 400-500 tuhannen lukemiin. Helsinki Contemporary pyörittää 200-300 tuhannen euron liikevaihtoa; sen kanssa lähes samaan suuruusluokkaan pääsee (mutta hiukan siitä jäljessä) Galleria Heino. Galleria Ama pääsee sataan tuhanteen euroon. Kun katsoo viimeisten viiden vuoden tuloksia, niin ne ovat olleet kaikissa pääsääntöisesti tappiolla. 2013 oli paras vuosi eli päästiin pääsääntöisesti plussalle, mutta Heinon kohdalla se taas oli kehno tilikausi. Alalla ei siis ole helppo menestyä ja arvostan kovasti niin näitä galleristeja kuin muiden pienempien gallerioiden pitäjiä.

Forsblomilla on tällä(kin) kertaa kiinnostavaa nähtävää. Galleriaa voisi hyvin verrata kustannustaloon, ja tietysti tässä tapauksessa taustavoimat huomioiden vertaus sopii erityisen hyvin. Forsblom luottaa tunnettuihin isojen painosten nimiin, mutta voisi toisinaan ottaa enemmän riskejä uusien kiinnostavien taiteilijoiden suhteen. Toki näitäkin “pienlevikkisiä” tekijöitäkin on toisinaan mukana, mutta yllätyksellisiä valintoja ei välttämättä kauhean usein. Niitä onneksi löytyy monista muista paikoista.
Aktiivisena kuvataiteen harrastajana täytyy todeta, että Helsinki on tässä suhteessa vilkas kaupunki. Monesti tulee mietittyä, miten tätä vahvuutta saisi esimerkiksi matkailun kannalta hyödynnettyä paremmin. Toinen gallerioihin liittyvä pohdinta on tarjonnan lähes täydellinen kotimaisuus. Luulisi, että edes Pohjoismaista löytyisi kiinnostavia tekijöitä täällä esiteltäviksi. Taidetta halutaan viedä, mutta missä on vastavuoroisuus? Ehkä joku osaa tähän vastata. Kommentit ovat tervetulleita!

Hannu Väisänen (s. 1951) on gallerian luottotaiteilijoita ja julkisuuden kautta tavalliselle tallaajallekin tuttu. Hänen uusimman Revitty kimono -näyttelynsä taustoja on niin ikään esitelty runsaasti mediassa. Lyhyesti tiivistettynä aihe (pohjana japanilaiset bunraku-esitykset) symboloi paitsi henkilökohtaista rakkauden traagisuutta, niin myös yhteiskunnallisia jännitteitä. Pariisissa asuva Väisänen koki terrori-iskut kotikaupungissaan voimakkaasti. On makuasia, miten nuo tapahtumat löytää teoksista. Moni varmasti kokee ne omalla tavallaan täysin riippumatta tuosta taustasta.
Maalarina Väisäsen teoksissa on näkynyt minusta aina merkittävästi perusta graafikkona. Ne ovat rakenteellisesti saman tyyppisiä ja puoliksi abstraktien aiheiden käsittelyssäkin on yhdenmukaisuutta. Galleria Brondalla taitaa muuten olla myynnissäkin noita grafiikan lehtiä. Väisäsen sivellin on hyvin kurinalainen, hänen tapansa maalata tarkka ja hillitty. Niistä minusta aistii myös tekemisen hiljaisen keskittyneisyyden. Muodoissa on orgaanisia elementtejä ja väripaletti on pelkistetty, harkittu. Pidin uuden näyttelyn töiden väriskaalasta. Kuvakieli on tutttua liikkuen esittävyyden ja abstraktin rajamaastossa, mutta siinä on myös uudenlaisia piirteitä. Väisänen on sanonut yhä enemmän hakevansa vaikutteita luonnosta, kuten esimeriksi jokia valokuvaamalla. Japanista hän on ollut pitkään kiinnostunut ja se näkyy. Ateneumin Japanomania-näyttelyn pohjalta hauska peilauskohta on tämäkin.
Hassua sinänsä, että minusta näyttelyn heikoin työ on saanut eniten julkisuutta: maalauksessa on luodinreikä ikkunassa. Onhan siinä revittyjen kimonoiden kanssa jotain yhteistä, mutta esittävyydessään se on turhankin osoitteleva. Muuten töissä on, kuten todettu, tilaa omalle kokemukselle ja tulkinnalle. Minusta niissä on eräs ristiriita: tragediaa ja särkymistä kuvataan kuitenkin pikemminkin harmonisella jäljellä.
Väisänen ei ole ottanut koskaan tyylillisesti suuria kertaharppauksia, mutta hän on jatkuvasti pystynyt uudistumaan ja tuoreistamaan työskentelyään. Se on pitänyt hänet jatkuvasti kiinnostavien taiteilijoiden eturivissä. Minun makuuni, siis noustakseen aivan ykkössuosikkieni joukkoon, töissä voisi kuitenkin olla enemmän särmää, riskejä ja spontaanisuutta. Tuntematta Väisästä henkilökohtaisesti, niin työt taitavat kuvastaa paljon hänen persoonaansa. Siihenhän pääsee myös kurkistamaan kirjojen kautta; kieli hänen kirjoissaan on elävää ja rikasta, jota arvostan myös. Hetkeen eläytyminen on yhteistä kuvan ja sanan käytölle. Uusi romaani ei ole saanut aivan yhtä hyviä kritiikkejä kuin aiemmat mutta täytyy se lukaista. Itse hän on kertonut kirjoittamisen vähentäneen tarvetta pakata kuviin tarinallisuutta. Monipuolinen Väisänen on kunnostautunut myös musiikin saralla, laulajana ja jopa ranskalaisen kotikylänsä kanttorina. Häneltä on tulossa myös vuodevaatesarja Finlaysonille.

vaisanen_revitty_kimono1 vaisanen_revitty_kimono2 vaisanen_revitty_kimono3 vaisanen_revitty_kimono4

Kim Simonsson (s. 1974) kuuluu myös niihin, joiden työt ovat tuttuja monelle kuvataidetta vähemmän harrastavallekin. Kuvanveistäjä töiden takana ei välttämättä sitä ole; valkoiset lapsihahmot mangamaisine piirteineen ovat olleet sen sijaan monien näyttelyiden tärkeitä teoksia. Pari vuotta sitten Simonsson toi niiden rinnalle nylonilla päällystettyjä sammaleen kuorruttamilta näyttäviä tyyppejä. Silloin Sculptorin näyttelyssä ne olivat vielä vähemmistössä, mutta nyt ne hallitsevat ja valkoisia tyttöjä on enää vain pari. Takana on opintoja ulkomailla uuden tekniikan osalta. Näissä sinänsä realistisissa hahmoissa on sellaista fantasiamaisuutta, josta pidän. Ne tuntuvat vetoavan myös hyvin erilaisiin katsojiin. Näitä vihreitä lapsia syntyy Fiskarsissa varmasti heimoksi saakka tulevaisuudessa. Kiinnostavaa nähdä, miten työt kehittyvät jatkossa.

2016-03-11-14-56-27 2016-03-11-14-57-24 2016-03-11-14-58-00

Studiosta löytyy mielenkiintoisia pieniä maalauksia. Tiina Mielonen (s. 1974) on Simonssonin ikätoveri, ja jo kannuksensa hankkinut tekijä. Teoksia on keskeisissä suomalaisissa kokoelmissa (mm. Kiasma, HAM, Saastamoinen ja Amos Anderson). Mielonen on ollut perustamassa Galleria Huutoa, josta myönnettäköön erityinen ansiomerkki. Töitä ei kuitenkaan ole ollut kyllästymiseen saakka esillä, viimeinen yksityisnäyttely on jo useamman vuoden takaa. Korjaamon gallerian jäähyväisissä muistelen viimeksi nähneeni. Pleksille maalatut puut ovat pelkistettyjä, mutta niiden värimaailma ja siveltimen käyttö luovat mielenkiintoisen kokonaisuuden. Työt on tehty kerralla ja luonnosmaisuus näkyy niissä vahvasti. Värit ovat selkeitä, tuubista löytyviä, joihin tulee neonmaista hehkua. Pleksille maalaaminen luo oman vaikutelmansa sekin, kiiltävän ja litteän. Matkapostikorttien ja valokuvien lähde innoituksen antajana näkyy, mutta se ei hallitse. Saman aiheen toistaminen ei minua yleensä erityisemmin innosta, mutta näiden töiden raikkaus ja värien muuntelu kantaa kevyesti kymmenen työn näyttelyn. Osa töistä on kokoa 40 x 30 ja isommat 50 x 60 senttiä. Suuremmassa ei ehkä enää toimisi sama efekti, mutta olisi jännittävää nähdä sellainenkin kokeilu.

tiina_mielonen_1 tiina_mielonen3 tiina_mielonen4