Artsin Sinä & Minä muotokuvassa

Artsi eli Vantaa taidemuseo risti hiljattain itsensä nimikilpailun jälkeen uudelleen ytimekkäästi ja täsmensi valikoima- ja näyttelylinjaansa. Museo erikoistuu graffitiin, katutaiteeseen ja performanssiin. Uuden avauksen ensimmäinen näyttely on Sinä & minä muotokuvassa. Museon verkkosivuilta ei näyttelystä, eikä oikeastaan mistään muustakaan selviä yhtään mitään. Museo näyttää olevan sentään, kuten nykyään kuuluu asiaan, facebookissa, twitterissä ja instagramissa. Viestinnän informatiivisuudessa on kuitenkin sielläkin rankasti toivomisen varaa. Googlehaku ei löydä museosta tai sen näyttelystä juuri mitään. Lehtijututkin ovat jääneet vähiin. Tiesin näyttelystä kuitenkin etukäteen hieman, ja avajaisiinkin oli tarkoitus mennä. En tuolloin päässyt paikalle, näyttely tuli nyt kuitenkin katsottua.
En muista, milloin olisin viimeksi käynyt näin sekavasti kuratoidussa, oudosti ripustetussa ja yleisilmeeltään lähinnä hämmentävässä näyttelyssä. Mukana on tosiaan graffitilähtöistä taidetta ja sen lisäksi piirustuksia, maalauksia, videoita, veistoksia, valokuvia… Yhteinen nimittäjä töille on ainakin minun silmissäni niin löyhä, ettei se palvele kävijää. Muotokuva, kyllä, mutta joku oma vinkkeli siihen pitäisi löytää. Kiasmassa oli juuri Face to face -muotokuvan teemalle omistettu näyttely. Resurssit ovat toki erilaiset, mutta teemojen läheisyys nostaa vertailun mieleen.
Työt on ripustettu sellaisella logiikalla, josta en pääse jyvälle. Ne eivät luo keskinäisiä jännitteitä ainakaan minun silmiini. Eivät tyyli tai aihe, eikä näkökulmakaan pidä hommaa kasassa. Tasoltaankin teokset ovat epätasaisia. Osa teoksista on ripustettu noin kymmen metrin korkeuteen katonrajaan, ehkä satunnaisia kirahvikävijöitä ajatellen. No, graffitit ovat joskus tällaisissa vaikeissa paikoissa, ymmärrän. On teoksia silti hankala katsella tuosta perpspektiivistä.
Teoskyltit ovat yhdessä rivissä allekkain ja usein kaukana töistä, jolloin on vaikeaa saada selkoa mikä niistä on kyseessä. Ripustuksen väljyys sentään pelastaa hiukan – ja muutamat hienot työt. Ymmärrän tavallaan näyttelyn rakentamisen tällä tavalla, koska tarkoitus on olla helposti lähestyttävä, matalan kynnyksen museo. Näyttelykuraattori Maria Tjäder-Knight on haastatteluissa kertonut olleensa yllättynyt, miten hyvin eri teokset keskustelevat keskenään. Laajan kirjon lienee tarkoitus tuottaa elämyksiä erilaisille yleisöille. Kävijöitä se ei kuitenkaan ole aivan odotetusti kiinnostanut. Kävijöitä on tässä avaussatsauksessa ollut tiedusteluni mukaan peruspäivänä 60-100 henkeä. Se on hyvä määrä gallerianäyttelylle, mutta heikko museolle. Keskeisten gallerioiden kävijämäärät ovat tuota luokkaa, tosin niissäkin vaihtelua on. Kolmen viikon näyttely kerää tavanomaisesti noin tuhat kävijää. Julkisuutta saanut näyttely ylittää nuo luvut, kuten Forum Boxin viimeisin ryhmänäyttely, joka veti yli 1500 kävijää.
En ryhdy kommentoimaan tässä näyttelyn yksittäisiä teoksia, mutta siellä on tukku käynnin arvoisia: Rauha Mäkilä (alarivi vasemmalla), Riiko Sakkinen (alarivi keskellä) , Ville Juurikkala (ylärivi oikealla) …  ja monia muita. Suuri osa on museon omasta kokoelmasta ja mukana on uusia, lähinnä graffitiin keskittyviä hankintoja, kuten Traman (ylärivi keskellä) töitä. Ei reissu hukkaan mene.  Museokaupasta voi ostaa spraymaalit ja tehdä omat piissit. Malliksi vaikka Actonin jälki (ylärivi vasemmalla). Graffititaustausista töistä olen yleisellä tasolla sitä mieltä, että niiden pitäisi museoon pääsemisen edellytyksenä käsitellä graffitin sinänsä yllättävänkin jäykkää muotokieltä jollain erityisellä tavalla. Nyt se ei läheskään kaikissa töissä minusta toteudu.

2016-03-10-18-42-16 2016-03-10-18-43-20 2016-03-10-18-46-05  2016-03-10-18-51-04 2016-03-10-18-51-41 2016-03-10-18-47-27

Täytyy vielä kertoa viereiseen Myyrmannin kauppakeskukseen liittyvä tarina, joka on tullut mieleen viime aikojen tragedioihin pohjautuvan taiteen tiimoilta. Eräs tuttuni oli aikoinaan apulaisohjaajana Oopperan Peter Grimes -tuotannossa. Se myytiin kokonaisuutena toiseen oopperataloon, kuten joskus tehdään. Silloin tuotanto päätyi Israeliin, ja tuttuni asui muutamia kuukausia siellä toteuttamassa ohjausta. Israelissa väkivalta ja pommiräjähdykset olivat arkea. Pelon kanssa oli opittava elämään. Palattuaan Israelista tuttuni oli menossa kertomaan kuulumisiaan ystävänsä luokse Myyrmäkeen ja päätti käydä ostamassa jotain viemisiä läheisestä kauppakeskuksesta. Samalla hetkellä, kun hän astui Artsin puoleisesta päästä liukuovista sisään Myyrmanniin, räjähti keskuksen toisessa reunassa nuoren miehen reppuunsa virittämä naulapommi. Seitsemän ihmistä kuoli, pommin tekijä mukaan luettuna ja 164 loukkaantui. Järkytys oli tutulleni tietysti valtava, ja sitä korosti ajatus paluusta turvalliseen Suomeen.

Laita viestiä, jos muistat, mutta itselleni ei tule mieleen yhtään ainutta taideteosta tuon tapauksen tiimoilta. Kun pahuus tulee liian lähelle, siihen suhtautuu eri tavalla kuin etäisempään tapahtumaan. Jos sinulla on aiheeseen liittyvä kommentti, niin laita facebookin kautta tai palaute-sivun lomakkeella. Kiitos!