Pekka Jylhä: We have inherited hope – the Gift of Forgetting

Pekka Jylhä on ollut viime päivinä vilkkaan keskustelun kohteena uuden näyttelynsä tiimoilta. Kunnes meri hänet vapauttaa teos on ollut sen syynä. Se on 3D-tuloste Aylan Kurdia, 3-vuotiasta hukkunutta syyrilaispoikaa esittävästä valokuvasta, jonka otti turkkilainen valokuvaaja Nilüfer Demir. Helsinki Contemporaryn näyttelyssä tuo kuvan jäjennös, siis omanlaisensa approriaatio eli lainattuja elementtejä hyödyntävä uusi teos, on lasilaatikossa osuakseen silmiin heti galleriaan astuessa. Kun kuva syyskuussa levisi internetissä, monet isot tiedotusvälineet joutuivat pohtimaan kuvan julkaisemisen eettisyyttä. Vaikka se oli pakolaiskriisin kurjuutta heijastava tragedia, on ihmisarvoa ja omaisten surua loukkaavaa julkaista tuollaisia kuvia. Esimerkiksi Briteissä aiheesta nousi kiivas keskustelu ja useimmat isot sanomalehdet ja BBC jättivät kuvan julkaisematta. Muutama iso lehti kyllä julkaisi kuvan. Briteissä lehdet ovat tavanneet näyttää paljon rankempaa materiaalia kuin meillä. Tiedotusvälineet olivat täyttyneet jo aiemmin pakolaisten kuolemia käsitelleistä uutisista, mutta tuo valokuva oli pysäyttävä monestakin syystä. Suomessa kuvan julkaisemisesta ei kehkeytynyt erityistä keskustelua, kuten vaikkapa Meeri Koutaniemen tyttöjen sukupuolielinten silpomista käsitelleistä kuvista. Meillä kuva oli esillä keskeisissä medioissa. Puolen vuoden aikana kuvasta on tehty eri puolilla maailmaa erilaisia versioita.
Jylhä on perustellut teostaan subjektiivisilla, tekijälähtöisillä seikoilla. Hän ei ole kyennyt tai halunnut viedä tätä pohdintaa eettisyyden tai teoksen herättämien kokemusten problematisointiin. Taiteilija tietysti tekee työtään oman kokemusmaailmansa kautta. Jos kuitenkin antaa teokselle jonkin agendan (“jotta emme unohtaisi”), niin täytyy minusta pystyä myös miettimään renkaita jotka teoksellaan synnyttää. Tosin myöskään kuvan ottanut Demir ei ole ollut haastatteluissa valmis edes tunnistamaan kuvan eettisyyden herättämiä kysymyksiä, mikä on outoa. Journalistin täytyy siihen pystyä.

Alkuperäinen valokuva on asettunut jo sellaiseen julkisuusasemaan, että se ei hierry kollektiivisesta muistista. Mitä Jylhän teos sitten voisi tuoda siihen lisää? Ei oikeastaan mitään. Liittyykö siihen epäeettisiä, loukkaavia ja julmia piirteitä? Ilman muuta. Alkuperäisen kuvan julkaisemisen voi vielä ymmärtää ja hyväksyäkin (tosin itse toimittaja-valokuvaajan näkökulmasta en olisi sitä julkaissut). Kuvan kuitenkin lähtökohtaisesti haluttiin herättävän ihmiset ymmärtämään, etteivät pakolaiset ole vain nuoria parempaa elämää etsiviä miehiä. Jylhän teos ei enää tuota samaa efektiä, mutta sen rasitteet ovat kammottavat. Jokainen ymmärtää, että yksikään tiedotusväline ei olisi julkaissut kuvaa rikoksen tai onnettomuuden uhriksi joutuneesta suomalaisesta (tai minkään muunkaan eurooppalaisen maan) lapsesta. Miksi sitten syyrialaista ei koske sama? Julkilausumatonta on se, että se kuvastaa suhtautumista pakolaisiin vieraina, toisina. Heille ei ole varattu samaa ihmisarvon suojaa. Heidän surunsa ei ole yhtä suuri tai merkityksellinen. Tämä vahvistaa tahtomattaan kasvavan pakolaisvastaisuuden jyrkkeneviä sanamuotoja. Tämä paradoksi syntyy juuri siitä, että emme käsittele ihmistä ihmisenä, vaan ryhmänsä edustajana.
Käyttäytymistieteilijänä katson asiaa myös teoksen (kuvan tai veistoksen)  tuottamien reaktioiden kautta. Shokkiaineisto herättää monissa ihmisissä torjuntaa, jolloin uhkaava asia halutaan kieltää kokonaan. Toki Kurdin kuva herätti myös empatiaa, surua ja suuttumusta – tosin uskoakseni lähinnä niissä, jotka suhtautuivat pakolaistilanteeseen auttamishaluisesti jo sitä ennen. Pakolaisia vastustavien silmissä tuo edellä kuvaamani toiseuden merkitys korostui. Suuren yleisön kohdalla jatkuva kuva- ja uutistulva on turruttavaa, jolloin tulee arkipäiväiseksi nähdä kurjuutta ja pahuutta. Mihin enää reagoit, kun kuolleen lapsen esittäminen on aamulehden sivulla tai galleriassa teoksena arkea? Tämä on hiukan samanlainen mekanismi kuin Hannah Arendtin kuvaama pahuuden banalisoituminen totalitarismissa: on ihan normaalia loukata ihmisten perimmäistä ihmisarvoa. Ei-uskonnollisena en käytä mielelläni termiä pyhä, mutta siihen tämä tietysti monen kohdalla kulminoituu.
Tämän teoksen ohella Jylhä on ottanut aiheekseen pari muutakin tragediaa. Tässäkin näkökulma on keski-ikäisen valkoisen miehen ja hänen samastumiskohteensa. Afrikan tragediat ja Boko Haramin lukuisat joukkosurmat eivät esimerkiksi ole inspiroineet teoksiin. Aylan-pojan kohdalla Jylhä jäljentää todellisuutta (tai kuvaa siitä), mutta muissa teoksissa etäännyttäminen on vienyt siitä kovin kauas. Toki lentokoneen alasampumisen oivaltaa teoksen aiheeksi, kun siinä on lentokone – muuten yhteys on katkennut jo kovin kauas. Sama pätee Charlie Hebdon surmiin liittyvään teokseen. Näyttelyn yleisilme on valkoinen, herttainen, harmiton, minkä keskellä lojuu kuolleen pojan ruumis. Yksinkertaisesti osoittaa vain järkyttävän huonoa makua, että muutaman metrin päässä on “hauska” selfiepupu. Kaikkiaan teokset ovat eräänlaista nykytaidekitschiä: miellyttämishaluista, särmätöntä ja synboliikalla flirttailevaa ilman juurevaa sisältöä. Kitschmäisyyden kanssa Jylhän on leikkinyt ennenkin. Ne eivät ole koskaan nousseet minusta hänen parhaiden teostensa tasolle, jotka ovat hienoja.
Lehdissä heräsi ankara keskustelu Veikko Hirvimäen lastensairaalaan sijoitettavasta Kiiski-veistoksesta. Sen hintaa 20 000 € pidettiin kovana. Jylhän teokset ovat samassa hintaluokassa, jotkut hiukan ylikin. Alyan Kurdin elämää ei sentään ole näyttelylistassa hinnoiteltu, mutta yhtä kaikki: teos on myynnissä. En usko Jylhän miettineen ensisijaisesti rahaa teosta tehdessään. Hän on varmaan tehnyt työtään aivan vilpittömin mielin. Silti kysymys on viime kädessä myös rahasta. Pojan kuoleman hyväksikäyttämisesta, korppikotkan lehahduksesta. Hyvääkin tarkoittaessaan voi tehdä pahaa, kuten eräs ystäväni tavatessaan pitkän ajan jälkeen näkövammaisen tuttunsa. Hän tosin katui samantien sanojaan: “Hei, onpa kiva nähdä!”.
Näyttelyssä tuli mieleeni, että Jylhä ja galleria tekisivät oikein lahjoittaessaan teoksen mahdollisen tuoton esimerkiksi avustusjärjestöille (jos sen joku ostaa). Toisaalta en ole ollenkaan varma haluaisivatko järjestötkään sellaisia, no, verirahoja.

Kuvat: Ilpo Vainionpää/ Helsinki Contemporary

pekka-jylha-and-they-took-selfies-as-they-ate-carrots-hd pekka-jylha-sorrow-of-a-pen