Rodin Ateneumissa, sosialistista realismia ja gallerioiden parhaat

Auguste Rodinia (1840–1917) esittelevä näyttely Ateneumissa oli tietysti pakko käydä katsomassa, mutta en mennyt ihan ensi päivinä arvellen tunkua riittävän. No, kävijöitä oli viikko näyttelyn avautumisesta yhä runsaasti, mikä teki näyttelyn katsomisesta vähän epämukavaakin. Kysymyksessä on nimittäin eräänlainen salonkinäyttely eli teoksia on kahdessa huoneessa ja kolmannessa on Rodinin suomalaisten oppilaiden Sigrid af Forsellesin ja Hilda Flodinin teoksia ja taustatietoa heistä. Esillä olevat Rodinin työt ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta pieniä ja osa ns. jälkivaloksia. Siinä mielessä näyttely olikin pieni pettymys, vaikka onkin hienoa nähdä teoksia ylipäätään. Moni niistä on lainassa Rodin-museosta Ranskasta, joskin mukana on tietysti myös museon omassa omistuksessa olevia. Itselleni ennen näkemättömien teosten osuus jäi aika pieneksi. Rodinin veistoksia onkin tullut vuosien saatossa nähtyä eri museoissa. Hän on ollut aina yksi suosikeistani. Edelleen hänen tyylinsä tekee vaikutuksen. Etenkin hänen klassista muotokieltä rikkovat mutta siihen myös perustuvat teoksensa ovat täynnä latausta. Niistä leiskuva emootioiden palo on ankara. Rodinissa kiinnostavaa ovat teosten ohella myös hänen tarinansa. Suhde Camille Claudeliin oli tärkeä; Rodin ei tosiaan ollut itsekään mikään nyhverö. Kivitalon kokoinen itsetunto ja intohimoinen tunne-elämä näkyvät töissäkin. Rodinia on hyvä katsoa kuvanveiston mutta myös laajemmin kuvataiteen uudistajana. Hän nousi parissa kymmenessä vuodessa kapinallisesta kaanoniin, mikä kertoo jotain myös taideinstituutioiden luonteesta. Hänen työnsä uudistushenkisyys vaikutti 1800-luvun lopussa konservatiivisen taidekentän muuttumiseen yhdessä maalaustaiteen uusia tuulia etsineiden hahmojen kanssa. Impressionistitkin olivat aluksi kovan kritiikin ja pilkanteon kohteena. Näyttelyn yhteydessä on myynnissä Rodinia käsitteleviä teoksia, joista hänen piirrosluonnoksiaan esittelevä kirjanen oli minusta erityisen kiinnostava (siitä alla oleva piirroskuva, muut kuvat ovat Ateneumin tarjoamia). Olisin mielelläni nähnyt näyttelyssä enemmänkin Rodinin piirroksia ja valokuvia, luomisprosessin kaarta. Pian (18.2.) Ateneumissa avautuu Japanomania pohjoismaisessa taiteessa 1875-1918 -näyttely, joka on sitten laajempi kokonaisuus.

2534-auguste-rodin-jeanne-darc-1906 Rodin Auguste Danaidi B I 141 1152 (kuvanro) Kuvataiteen keskusarkisto Skannaus: ArcusII /1997 muokattu profiili: AdobeRGB(1998) /PS6.01/08.2002TÅ2568-rodin-three-sirens-before1899-musee-rodin-christian-baraja 2016-02-10-20-18-04

Didrichsenin taidemuseon Olipa kerran neuvostotaide – teoksia Arefjevin kokoelmasta esittelee sosialistista realismia. Moskovalainen keräilijä Mihail Arefjev on valinnut kokoelmastaan 40 teosta vuosilta 1920–1995, mutta Stalinin hallintokaudelta niitä ei ole. Teokset painottuvat siis Stalinin jälkeiseen (Stalin kuoli 1953) aikaan 1960- ja 1970-luvuille, ns. suojasään kauden taiteeseen. Venäläinen taide oli vielä 20-luvulla voimissaan ja esimerkiksi avantgarde huikean vahvaa. Stalinin tultua valtaan 1924 valjastettiin taide palvelemaan ideologiaa ja on surullista, miten lahjakkuudet nujerrettiin. Toki sinäkin aikana tuotettiin hienoja teoksia ja monet taiteilijat, esimerkiksi säveltäjät kuten Shostakovich, tasapainottelivat kirjaimellisesti henkensä kaupalla tehden kuitenkin ainutlaatuisen hienoja teoksia. Maalaustaiteessa sosialistinen realismi sisälsi teknisesti taitavia teoksia, mutta sisällöllisesti kuohittuina kovin luovia ne eivät ole. Didrichsenin näyttely tarjoaa kuitenkin kiinnostavan katsauksen tuohon aikaan ja muutamia oivallisia teoksiakin. Monien töiden kohdalla ainakin minulle niiden taidehistoriallinen, aikakautensa henkeä kuvastava vaikutelma oli päällimmäinen, ei välttämättä teos erityisen koskettavana taiteilijan tuotoksena. Ihminen ja hänen yhteisönsä on aiheena lähes kaikissa. Sosialistisen arjen kanssa ollaan tekemisissä ja siitä ylepitä, ei tosin enää paatoksellisesti. Ilmaisussa on aikaisempiin vuosiin verrattuna enemmän yksilöllisyyttä ja raikkautta. Yksi näyttelyn keskeisistä teoksista on Aleksander Deinekan Hyvä aamu. (1959-60) Se on luonnos mosaiikkiteokseen, jota ei kuitenkaan toteutettu hänen siitä saamastaan Lenin-palkinnosta huolimatta. Deineka on sosialistisen realismin isoja nimiä ja tunnettu juuri näistä mosaiikeista (löytyy Moskovasta metrostakin) ja urheiluaiheista. Teoksessa on ikään kuin työläisiä aamu-uinnilla ennen tehtaaseen menoa. Minusta siinä on kuitenkin jykevä homoseksuaalinen viritys. Katseet ja asennot puhuvat omaa kieltään. Stalin oli valtaan tultuaan säätänyt miesten homouden rangaistavaksi (naiset eivät kuuluneet lain piiriin), ja asenteet Venäjällä ovat yhä kovia homoja kohtaan. En tiedä oliko Deineka homo, mutta seksuaalisuutta saatettiin katsoa myös läpi sormien tiettyjen henkilöiden kohdalla. Esimerkiksi Stalinin henkivartijoiden päällikkö oli homo. Eroottisuutta on myös Vladimir Mjagkovin Kutojattaret -maalauksessa (1975).

Mihail Arefjevin yksityiskokoelma  Mihail Arefjevin yksityiskokoelma

EMMAn näyttelyt jatkuvat erinomaisina; viime vuoden ehdottomia tapauksia oli Carol Rama. Camilla Vuorenmaa valittiin Suomen taideakatemian palkinnon saajaksi 2015 ja sen myötä hän sai myös näyttelyn EMMAan. Viime vaiheessa palkinnosta olivat vielä kilvoittelemassa valokuvaaja Sanna Kannisto ja juuri Helsinki Contemporaryssä esillä ollut Janne Räisänen. Kaikki ovat alan kärkeä omastakin mielestäni. Vuorenmaa maalaa läpikuultavilla väreillä mäntylevylle, jonka pinnan hän on kaivertanut käsityönä. Kiinnostus kolmiulotteisuuteen virisi jo taidekouluaikoina. Puulevy löytyi materiaaliksi kokeilemalla. Kuvassa on yleensä ihminen, mutta se ei ole muotokuva. Kyse on inhimillisten tunteiden käsittelystä. Nuoreksi (s. 1979) taiteilijaksi Vuorenmaan on jo ehtinyt saavuttaa mukavasti myös kansainvälistä tunnustusta. Hänen näyttelynsä saivat aiemminkin varovaisen myönteisiä kritiikkejä mutta nykyinen tyyli on saanut laajasti kehuja. Minua töissä kiehtoi monikin asia: hahmojen rujouteen yhdistyy monenlaisia tunteita, värimaailma on rohkea mutta myös sointuva, teokset ovat kookkaudessaan myös läsnäolevan fyysisiä. Vaikka työmenetelmä on työläs, on näyttelyssä runsaasti tuoreita teoksia. Niistä ei kuitenkaan tule saman toistamisen tunnelma, vaan jokaisella työllä on vahvasti oma identiteetti.

2016-02-13-16-25-25 2016-02-13-16-23-44 2016-02-13-16-15-532016-02-13-16-15-03 2016-02-13-16-16-28

Tapiolassa tuli käytyä myös Galleria Aarnissa, jossa on Antero Kahilan näyttely. Kannattaa ehdottomasti kipaista myös tuonne Heikintorille. Kahilan töissä on barokkimaalauksen tekniikkaa ja tunnelmaa yhdistetty moderniin ilmaisuun. Niissä on arvoituksellisuutta ja uusia tasoja löytyy uudellakin katsomisella. Kahila on herättänyt paljon kiinnostusta myös kansainvälisesti. Olen nähnyt hänen töitään aiemmin AMAssa ja pidin jo silloin kovasti. Ainut harmi näyttelyssä on se, että itse galleria ei oikein ole töiden kanssa samalla tasolla tilojensa puolesta.

kahila_very-little kahila_verylittlealmostnothing

Haluan pitää valokuvausta esillä, joten mainittakoon myös Espoon kulttuurikeskuksessa siinä vieressä oleva näyttely: Pekka Elomaa on tehnyt pitkään yhteistyötä Lyhty ry:n kanssa kehitysvammaisten parissa. Hän toteutti aiemmin paljon esillä olleen Hyvää päivää, herra Holbein -sarjan, jonka innoittajana oli renessanssimaalari Hans Holbein nuoremman (1497–1543) muotokuvat. Siinä oli mukana myös Pentti Kurikan nimipäivien poikia. Nyt esillä on Islannissa kuvattu Oikealla planeetalla niminen aiempi sarja. Työt ovat jo aikoja sitten irtautuneet silkasta kehitysvammaistyöstä ja nousseet aidosti hienoiksi valokuviksi.

Oikealla planeetalla, Islanti 2005  

Ja vielä sokerina pohjalla: Forumboxin uusi näyttely on jälleen ehdottoman kiinnostava, varmasti yksi alkaneen vuoden huipuista. Erika Erre, Anna Estarriola ja Petteri Cederberg tarjoavat yhteisessä näyttelyssään omaleimaista ja elämyksellistä taidetta. He ovat jokseenkin samaa ikäluokkaa (Erre s.1979 , Estarriola, s.1980 ja Cederberg s.1976) ja heitä yhdistää monilta lähtökohdiltaan samanlainen taiteellinen ajattelu. Jokaisen ilmaisutapa on kuitenkin erilainen. Estarriola sai viime vuonna AVEK-palkinnon, jonka perusteluissa todettiin: “Estarriolan teosten tapa puhutella katsojaa suoraan, hänen kykynsä lavastaa tilanteita ja käyttää kerronnallisia keinoja teoksissaan pitävät katsojan otteessaan.” Tuo on hyvin ilmaistu. Näin Taideyliopiston Exhibition laboratoryssa hänen aiemman työnsä, joka oli erityisen mieleenpainuva. Siitä löytyy hänen sivuiltaan video, joka kannattaa vilkaista jos ei teosta ole nähnyt. Monia kuvailmaisun keinoja käyttävä Estarriola on kunnostautunut myös performanseillaan. Hän on Kataloniasta syntyisin mutta opiskellut täällä. Kaikkien teokset ovat sellaisia, että ne on koettava paikan päällä. Aiheet voivat olla rankkojakin kuolemasta lähtien, mutta käsittely antaa tilaa katsojan omalle kokemukselle. Löysin itse niistä, etenkin Estarriolan töistä, myös vinkeää huumoria. Kuvat ovat avajaisista, joten niiden laatu on heikko. Lisää tietoja löytyy gallerian sivuilta.
Täydennys 20.2.: Kävin uudemman kerran näyttelyssä ja nyt sain katsottua myös mediaboxissa esillä olevan Maarit Suomi-Väänäsen Pölkyllä päähän -videon. Flatulenssista kärsivä karvalakkki päässä suksilla metsää kulkeva pölkky on hilpeä, tai itse asiassa hillittömän hauska. Jos ei pieruhuumori ei iske, niin voi keskittyä näppärään tekniikkaan jolla se on tehty. Samalla tuntui koko näyttely yhä todella hienolta.

2016-02-11-18-56-15 2016-02-11-18-56-562016-02-11-18-58-52