Miikka Vaskola ja muita ajankohtaisia näyttelyitä

Kiersin hiljaisen sunnuntain ajanvietteeksi tusinan verran gallerioita, mutta kohdalle osui yllättävän vähän mitään erityisen säväyttävää. Ehdottomasti parasta oli Miikka Vaskolan Remembering Forwards -näyttely Helsinki Comtemporaryssa. Pidin kovasti jo hänen edellisestä Buenos Aires -näyttelystään ja samoilla jäljillä ollaan edelleen. Näyttelyesite kertoo näyttelyn nimen merkitsevän “taiteiljalle ihmisen kykyä tiedostaa menneisyyden vaikutus tulevaan”. Isoissa, mattapintaisissa ja sävyiltään maanläheisissä kuvissa onkin kiinnostava psykologinen viritys, muistojen häilyvä luonne nousee pintaan. Sekatekniikalla toteutetuissa kuvissa on omaleimainen, patinoituneelta näyttävä himmeä pinta, jossa on syvyyttä ja sävyjä niukasta väriskaalasta huolimatta. Monissa teoksissa jokin sinänsä huomaamatonkin detalji rikkoo kokonaisuutta, näkyvästi esimerkiksi Man with a broken horizon -teoksessa (alla). Se johdattaa katsetta ja luo epäjatkuvuutta. Vaskola kertoo työskentelevänsä hetken varassa, eli teokset syntyvät tekemisen kautta. Ne eivät ole alusta lähtien suunniteltuja, vaan kompuroivan korjaamisen kautta valmistuneita. Jäljen perusteella se tuntuu yllättävältä ja tätä on kiinostavaa verrata esimerkiksi samaan aikaan Anhavalla käynnissä olevaan Jani Hännisen näyttelyyn. Hänen teoksensa ovat summittaisen ja sattumanvaraisen oloisia, mutta tekijä korostaa niiden syntyneen tarkan suunnitelman pohjalta. Tuosta näyttelystä pari sanaa alempana.

miikka-vaskola-blink miikka-vaskola-man-with-a-broken-horizon

Varsin hilpeän ja rouhean näyttelyn löytää Jätkäsaaresta Galleria Huudosta. Hemuloordin eli Heidi Hemmilän anarkistisissa teoksissa on vinoa huumoria ja hillittömyyttä. Johanna Tukiainen on yhden teoksen keskipisteenä (kuvat alla). Linda Roschier on esillä viereisessä tilassa. Makasiinin toisessa päässä on SIC:ssä Timo Vaittisen näyttely, joka kannattaa vilkaista samalla. Teoksissa on energistä ryöpsähtelyä ja psykedeelisiä sävyjä, mikä istuu hienosti nimenomaan tähän galleriatilaan. Videteos Hexual spellings on kiinnostava, ja se perustuu New Yorkissa visuaalisia loitsuja asiakkailleen tehneeseen yritykseen. Kuvassa alimpana Fan fiction, silkkipaino kankaalle.

happygarden1 happygarden2

vaittinen

Galleriareitille osui myös Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksen Fanfare -yhteisnäyttely. Ei mitään mullistavaa esillä, mutta kulmilla liikkuessa pistäytymisen arvoinen. Anhavalla on Jani Hännisen näyttely yläkerrassa ja alhaalla muutamia Elina Merenmiehen teoksia. Hänninen on entinen graffitimaalari, joka on kouluttautunut taidekouluissa “oikeaksi” taiteilijaksi. Töissä näkyy edelleen jälkiä katutaiteen kuvakielestä, mutta taiteilija itse korostaa spontaanin vaikutelman syntyneen huolellisen työn tuloksena. Sattumanvaraisuus on siis hämäävää. En oikein ymmärrä, mikä vika olisi aidossa spontaaniudessa. Galleriakierroksella näin jälleen paljon teoksia, joissa tulos perustuu vain niukasti analyysiin ja suunnitelmallisuuteen. Silti moni tekijä näyttää arvelevan, että lopputulos kuitenkin olisi sitä enemmän. Turhan usein niin ei vain käy. Hännisen työt ovat voimakkaita ja rohkeita, jota on arvostettu myös kriitikkojen silmin. Maalikerrokset ovat raskaita; monissa pohjan valkoinen on kuin kuorrutus, jonka päälle on kertynyt myöhempiä jälkiä. Figuratiiviset elementit, kirjaimet ja tai piirrokset, ovat siis abstraktin pohjan päälle tulleita kerrostumia. En aluksi saanut teoksista oikein otetta, mutta vähitellen kerroksellisuus alkoi kiehtoa enemmän. Sekatekniikalla tehdyt teokset eivät kuitenkaan minusta ole oikein kotonaan valkoisten seinien galleriassa, koska ne vievät toisiltaan jotenkin tilan hengittää ja yksittäiset teokset laimenevat. Itse asiassa minua häiritsi myös eräs henkilökohtainen assosiaatio: tein joskus maalla remonttihommia ja käytin alustana paksuhkoa vanerilevyä. Sen päälle kaatui telan lavetille kaataessa reilusti maalarinvalkoista remonttimaalia. Annoin maalin kuivua siihen, mutta siihen ehti tarttua muutamia papereita. Käytin samaa alustaa myös muissa maalaushommissa, pari kertaa myös omassa pienimuotoisessa akryylimaalausharrastuksessa. Siihen tuli muutamia tahattomia maalijälkiä ja vetäisin siihen muutaman kuvionkin sivellintä testatessani, samoin olin siihen kirjoittanut ylös pari mittaa muistiin. Levy on mennyt jo roskiin, mutta siinä oli veikeästi hännismäisyyttä…

Alakerrassa olevat kuusi Elina Merenmiehen mustepiirustukset ovat tuttua taidokasta työtä (kuva alimpana). On kiinnostavaa nähdä tulevaisuudessa jälleen, miten hän on edistynyt maalarina näiden töiden ohella.

hanninen1 hanninen2 merenmies

Kävin jo edellisellä viikolla vilkaisemassa Taidehallissa Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen 101 kaikkien puolesta -näyttelyn. Nimiteos (kuvassa alempana) on kokoelma mielipidenauhoituksia, joita korokkeella tuolissa istuva henkilö voi valita kaukosäätimellä. Teosta kiinnostavampaa on  – tai sen ainakin pitäisi olla – yleisössä heränneet reaktiot mielipiteisiin. Niin tämä teos kuin muutkin ovat eräänlaisia sosiaalipsykologisia kokeita, joissa mielipiteet herättävät keskustelua. Visuaalisesti ne eivät ole kovin kiinnostavia. Heidän tunnetuin teoksensa on Valituskuoro-projekti, josta kertovassa dokumentissa Tellervo Kalleinen kuvasi heidän rooliaan samanlaiseksi kuin juhlien järjestäjällä. Tällainen tekijyyden ohentaminen ja mukana olevien haastateltultujen (tai aiemmin valittajien) nostaminen keskiöön on kaikkien teosten perusolemus. Minulle tuo monien mielipiteiden sekameteli ei tuottanut mitään erityisen kiinnostavaa elämystä. En tosin päässyt itse selailemaan videopätkiä, koska joku muu oli linnottautunut kaukosäätimen ääreen ja valitsi minusta epäkiinnostavia henkilöitä. Kysyin henkilökunnalta, oliko kaukosäätimen hallinnasta syntynyt keskustelua. Ei kuulemma ollut, joskus joku oli vain ehdottanut tietyn tyypin valitsemista. Niin minä kuin moni muukin on liian kohtelias ja ehkä liian malttamaton jaksaakseen ottaa kapulaa haltuunsa. Toisaalta myös näkemiäni haastatteluja vaivasi samanlainen epäkiinnostava sisäsiisteys. Netin keskustelupalstoilla on enemmän mielipiderönsyä, joka herättäisiä reaktioita. Tai ehkä en vain osunut sopivan kohdalle. Ehkä seuraavaksi voikin kopioida vauvalehden juttuja? Joku on muuten sen tainnut jo tehdäkin.

Täytyy vielä mainita teos Vapaaehtoinen antautuminen, jossa kuvanveistosalin viereinen syvennys on maalattu niin sanotulla prison pinkillä eli vaaleanpunaiseksi. Professori Alexander Schauss esitti 70-luvulla, että tuo väri rauhoittaa aggressiiviisia vankeja ja sitä kokeiltiin laivaston selleissä. Se sai siellä nimen Baker-Miller pinkki kokeilua johtaneiden upseerien mukaan. Kalleiset pyytävät kävijää istumaan penkille ja tuijottamaan vaaleanpunaista seinää: sen pitäisi passivoida ja vähentää aggressiivisuutta. Teostekstissä kerrotaan passivoivan vaikutuksen tulleen raportoiduksi yhä uudelleen. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan päinvastoin sen vaikutus on jäänyt yhä uudelleen vaille todistusta. Eihän sillä ole teoksen kannalta merkitystä, koska katsoja voi keskittyneesti rauhoittua muutenkin. Totuus on kuitenkin se, että Schaussin esittämät pitkäaikaisvaikutukset osoittautuivat nopeasti huolellisemmin toteutetuissa tutkimuksissa perättömiksi. Kävi jopa niin, että aggressiivisuus vangeissa lisääntyi. En yhtään ihmettele, jos raavasta väkivaltarikollista alkaa vituttaa pinkkiin koppiin laittaminen. Myöskään lyhytaikaiset vaikutukset eivät ole olleet esitetyn kaltaisia. Verenpaine ei ole laskenut, eikä muissakaan fysiologisissa mittareissa ole havaittu muutoksia. Schaussin pinkki onkin enemmän esimerkki siitä, miten auktoriteetin kautta syntynyt väittämä alkaa elää omaa elämäänsä.

kalleinen