Eija-Liisa Ahtila Hämeenlinnassa

Eija-Liisa Ahtila näyttely kotikaupunkinsa Hämeenlinnan taidemuseossa koostuu kahdeksasta teoksesta, joista suurin osa on mediateoksia. Mukana on myös valokuvia uran alkutaipaleelta. Ahtilaa ei Suomessa tunnettu uran alkuvaiheessa juurikaan, mutta ulkomailla saatu tunnustus toi mainetta täälläkin. Hän oli Kuvataideakatemian professorinakin useita vuosia ja on taiteen akateemikko.

Kuvassa oleva Jos 6 olis 9 rakentuu 3-kanavaisesta projisoinnista, joita näyttelytekstissä nimitetään installaatioksi. Se oli valmistusvuonna 1995 keinokieleltään uudenlainen mediateos. Sen kerronnallisuus käsittelee nuorten tyttöjen seksuaalisuutta. Monikanavaisuus luo teokseen jännitteen ja pitää katsojan hereillä. Etäännyttäminen toimii. Puhutun tekstin tekstittäminen ei tosin ole kovin hyvä ratkaisu. Meikäläisessä kulttuurissa siihen on totuttu, mutta monessa muussa maassa ei. Teksti häiritsee puhetta ymmärtävää ja suomea osaamaton joutuu keskittymään liikaan lukemiseen. Joka tapauksessa tämä oli Ahtilalle merkittävä askel siihen suuntaan, mitä hän on tehnyt myöhemmin. Valitettavasti aina jälki ei minusta ole ollut yhtä onnistunutta.
ahtila
Vaakasuora, 2011 on kuusikanavaisesti kuvattu puu, iso kuusi Aulangolta. Se on käännetty esitystilassa vaakatasoon, mutta monikanavaisuuden kyky poistaa perspektiiviharha toimii silti. Olen nähnyt teoksen monesti aikaisemminkin ja kuullut, kuinka vaikuttuneita monet ulkomaalaiset ovat. Toisaalta moni suomalainen ei ole ollut samalla lailla innostunut. Täällä kuusen huminaa ei tarvitse kaukaa hakea.

vaakasuora

Mediataiteessa on vaikeaa yhdistää kuvan vetoavuus ja tarinallisuus. Yksi ongelma on teoksen kesto. Katsoja ei monesti jaksa keskittyä pitkiin esityksiin, varsinkin jos museossa tai galleriassa on paljon teoksia. Juttelin taannoin aiheesta Jorma Saarikon kanssa. Hän on yksi maailman johtavista mediataiteen esitystekniikan tarjoajista ja kuratoi omaa työtään kunnioittaneen PLAY-näyttelyn. Hän oli tietysti monissa paikoissa seurannut asiaa ja valitettavasti keskittyminen ei yllä monen minuutin päähän – ellei teos tarjoa jotain poikkeuksellista. Ahtila onnistuu siinä toisinaan, ei kuitenkaan aina. Minusta hän ei ole visualistina erityisen rohkea tai oivaltava, eikä toisaalta tarinankertojanakaan. Elokuvaan perehtyneenä katsojana kuvan käyttö, leikkaus tai valaistus eivät minusta pärjää näiden tehon parhaiten hallitseville. Tarinan lineaarisuuden rikkominen on kiinnostavaa ja onnistuu parhaimmillaan imaisemaan mukaansa.

Näyttelyssä on esillä myös Eija-Liisa Ahtilan uusin videoteos Silta (The Bridge). Se on monien muiden Ahtilan teosten tapaan kuvattu osin taiteilijan kotikaupungissa Hämeenlinnassa; silta on aivan siinä museon vieressä.
Silta-episodi on yksi viidestä tarinasta, jotka Ahtila on kuvannut Rakkaus on aarre -elokuvaa varten. Silta käsittelee ihmismielen järkkymistä ja kokemusta psykoosista. Minttu Mustakallion näyttelijäntyö on sinänsä toimivaa, mutta tarina on kuitenkin oudon ulkokohtainen. Tähän arvioon liittyy ehkä kohdallani se, että psyykkisen sairastamisen osalta katson asiaa käyttäytymistieteen näkökulmasta ja vuosikaudet psykiatrisessa sairaalassa työskennelleen läheisenä. Enkö oikein tiedä, onko tällaisen lyhytelokuvan oikea konteksti taidemuseo. Ahtilan varhaistuotannon valokuvat eivät tehneet suurta vaikutusta.

ahtila3 ahtiladogbites

Hämeenlinnaan kannattaa matkata vasta marraskuussa, kun sinne avautuu myös Mika Taanilan näyttely.  Tuore Ars Fennica -voittaja esittelee oman näkemyksensä mediataiteesta.