Syrjähyppy kirjallisuuteen: Saara Turunen

Sallin itselleni pienen poikkeuksen kirjoittaa muustakin kuin kuvataiteesta. En tee sitä siksi, että Saara Turusen teokset olisivat tehneet minuun erityisen suuren vaikutuksen. Syitä on sen sijaan kaksi. Esikoisromaanin saama kritiikki ja sitä seurannut keskustelu on kiinnostavaa taiteesta kirjoittamisen näkökulmasta. Toiseksi olen äimistellyt niin kriitikoiden kuin tavallisten lukijoiden tapaa käsitellä kirjojen teemoja. Monessa kommentissa päähenkilöön on suhtauduttu täysin vakavissaan, innostuttu tai suututtu hänen edustamistaan arvoista. Itse luen kirjoja aivan toisella tavalla. Tosin jos täytyy olla joku aasinsilta kuvataiteeseen, niin kirjoissa on muutama kohtaus, joissa sitäkin sivutaan – ja tietyllä asenteella. Turusen kirjat eivät toki ole enää aivan tuoreita, mutta sallittakoon pieni jälkijättöisyys. Ja lupaan palata taas pian kuvataiteen pariin.

Luen Hesarin kirjallisuuskritiikeistä valtaosan, vaikka en ole kovin tyytyväinen suureen osaan niistä. Monet kritiikit ovat eräänlaisia juoniselosteita, eivätkä välttämättä kontekstoi teoksia syvällisesti. Toki poikkeuksiakin on ja kirjallisuus saa paljon enemmän palstatilaa kuin kuvataide. Luin myös taannoin Antti Majanderin arvostelun Rakkaudenhirviöstä, ja kriitikon selvästi paneutumattomasta otteesta huolimatta totesin, ettei sen perusteella kannata teosta ottaa lukulistalle. Minua ei tosin häiritse kasvutarinan muoto tai kronologisesti etenevä kerronta, joita Majander moitti. Oikeastaan jopa päinvastoin: en nykyisin innostu näkökulmatekniikasta tai eri tekstityyppien sekoituksista. Pirstaleinen some-kirjoittelua jäljittelevä ote esimerkiksi ei ole saanut minusta ystävää. On oikeastaan rohkeaa mennä vastavirtaan, ja jättää jopa juonivetoisuus sivuun.

Kun Turusen esikoinen sitten valittiin Hesarin palkinnon saajaksi, päätin sittenkin jossain vaiheessa lukaista kirjan. Vasta nyt kesällä ehdin sitten muiden lukukiireiden keskellä sen pariin ja samaa kyytiä riippumatossa kaverina oli myös Sivuhenkilö. Täytyy tunnustaa, että Rakkaudenhirviön kanssa minulla oli suuria vaikeuksia saada se luettua loppuun saakka. Nuorempana en jättänyt aloittamaani kirjaa koskaan kesken. Vanhempana olen sen rohjennut tehdä, tosin eipä enää juuri tule aloitettuakaan epäkiinnostavia teoksia.

Nopeasti havaitsi tietysti, että kirjan tyylilaji on satiiri. Se on vaikea haaste kirjoittajalle: tyyppien karrikointi, huumorin osuvuus ja sen vaatima liioittelu tai karnevalisointi vaativat tasapainottelua, jossa riskinä ovat esimerkiksi liiallinen alleviivaaminen ja ohuiksi, epäkiinnostaviksi jäävät henkilöhahmot. Eikä Turunen tästä selviä kuivin jaloin. Kun on 250 sivua triviaaleja, yksityiskohdilla rankasti kuormitettuja lapsuusmuistoja, joiden seassa on jokseenkin kuluneita huomioita perisuomalaisesta pidättyvyydestä tai erikoisuuden välttelystä, niin tekstin ei voi sanoa imevän mukaansa. Tai siis ainakaan minua se ei tempaissut teoksen ilmapiiriin. Kaksi muutakin seikkaa kanittivat vastaan. Turunen kirjoittaa lyhyitä lauseita, joiden kieli on pelkistettyä selkokieltä. Päälause, päälause, päälause ja sivulause tahdilla olo oli kuin pahasta katkokävelystä kärsivän vieressä tepastellessa. Lisäksi teksti horjui lapsen näkökulman hallinnassa, se oli kuitenkin perimmiltään aikuisen tekstiä jossa palataan lapsuuden tunnelmiin kovin pinnallisesti. Teemana se, että tavallisuutta johtotähtenään pitävät ihmiset hoitavat vastuitaan kurinalaisesti ja ilottomasti, karttavat erilaisuutta ja löytävät tarkoituksen perinteisistä arvoista, ei ole kovinkaan uusi. Kun päähenkilö ei koe istuvansa tähän muottiin, niin hänen liikkeelle paneva voimansa on päästä irti tuosta beigenvärisestä tavallisuudesta. Hän huomaa sen kuitenkin takertuneen mieleensä kuin savun haju huppariin märistä puista kyhätyn nuotion ääressä. Päähenkilöä ei vie siis minkäänlainen intohimo, hän vain ajelehtii kohti laimeaa aikuisuutta, jossa ei näe itseään perheenäitinä mutta ei minään muunakaan.

Kun jossain vaiheessa kirjassa vihdoin päästään opiskeluaikoihin, niin tekstiin tulee hiukan enemmän elävyyttä. Tosin tekstin lakoninen tyyli on edelleen sama kuin lapsuuden kuvauksessa. Ulkopuolisena päähenkilön ajattelu nojaa muiden toiminnan havainnointiin kuin olisi tupsahtanut tabula rasana keskelle outojen otusten maailmaa. Ihmisten maneerien ihmettely yrittää pitää yllä satiirin tai ironian sävyä, mutta lipsuu. Päähenkilön ystäviin kuuluvat Laura Birn ja Antti Holma, ja vaikka he ovat nimettömyyteen verhoiltuna, niin myös helposti tunnistettavia. Elämäkerrallisuuden säikeet pitävät tekstiä tavallaan ryhdissä, mutta jälleen liikutaan ikään kuin toisessa tyylilajissa. Tarkka lukija huomaa myös hassun paradoksin: mitä tuoreempia vaiheita käsitellään, sitä vähemmän detaljit rasittavat tekstiä. Tosin edelleen motivoimattomien havaintojen listat lyövät kapulaa tekstin sujuvuudelle.

Lapsesta lähtien päähenkilö on ollut kova ahtimaan makeaa ja rasvaista, ikään kuin kapinana lapsuuden perheen säännöille. Mutta sitten tuleekin kirjan yksi tärkeimmistä käännekohdista ja tuo mässäily loppuu. Siihen mennessä ollaan jo oltu Lontoossa ja Espanjassa, mikä on tuonut suomalaisen häpeän rinnalle, peiliksi muiden kansallisuuksien ominaisuuksia. Näidenkin käsittely on satiirin mukaista liioittelua, mutta samalla myös kulunutta. Ja sitten seuraa tuo käännekohta: teknobileiden päätteeksi päähenkilö joutuu raiskatuksi! Siihen saakka jokseenkin täydellisen aseksuaalinen päähenkilö ilmeisesti siis menettää samalla neitsyytensä (tosin Sivuhenkilössä ilmenee, että sutinaa on jo ollut joskus ainakin ulkomailla palkkasotilaan kanssa). Luulisi, että raiskaus herättäisi tunteiden myriadin. Vaan ei. Päähenkilö ei uhraa sille ajatustakaan. Tosin siihen loppuu herkkujen ahmiminen. En tiedä, onko tämä ollut Turuselta edes tietoinen ratkaisu. Minua se kuitenkin hätkähdytti. Raiskatuksi tuleminen avaa päähenkilön myös kiinnostumaan oikeasti miehistä, ja jopa rakastumaan. En ole yhdessäkään Rakkaudenhirviötä käsittelevässä tekstissä huomannut tätä seikkaa edes nostetun esille.

Teokselle olisi tehnyt hyvää huomattavasti tiukempi kustannustoimittaminen, jolloin sen kiinnostavin anti eli satiirinen pohjavire olisi päässyt enemmän esille. Tai sitten olisi pitänyt henkilökuvauksessa sorvata hienovireisempiä sävyjä. Minusta kirjassa hauskinta oli eräästä kirjablogista otettu lainaus takakannessa: “täyttä tykitystä”. Olen itse ymmärtänyt tuon termin joko tapahtumalliseksi tai kielellisekis vyörytykseksi. Kumpaakaan en kirjasta löytänyt, vaan juuri tavallisuuden aaveiden (Turusen näytelmällä on tällainen nimi, en ole nähnyt) ja intohimottomuuden painostavuutta.

Saara Turusen pieni ja nopealukuinen jälkimmäinen teos rakentuu sen varaan, miltä kirjailijan elämä maistui palkinnon saamista seuraavana vuotena. Julkisuudessa se kulminoitui Majanderin kritiikin herättämään reaktioon ja tapahtumien saamaan erikoiseen kierteeseen. Majander kirjoitti Hesariin kummallisen puolustustekstin omalle arviolleen ja ilmaisi pahastumisensa siitä, että asetelma olikin kääntynyt oudosti ylösalaisin. Tämä sinänsä ulkokirjallinen episodi oli kritiikin näkökulmasta kiinnostava. Huomion keskipisteenä ei ollut teoksen sisältö, vaan tunnereaktioiden oikeutus.

Teos itsessään on löysähkö päiväkirjanomainen kooste siitä, millaista on olla julkisuuden paineeseen joutunut taiteilija. Teksti on edellisestä kirjasta tuttua päälausetta ja kielikuvia on turha etsiä. Joitakin nokkelia, hauskoja rinnastuksia tosin löytyy. Ehkä kirjan kepeyttä – siis ihan grammoinakin – osoittaa se, että lukemiseen meni runsaat kaksi tuntia.

Sisarusten ja ystävien elämää hallitsevat perhe ja työ, siis arjen karhea kämmen. Päähenkilö kokee itsensä ulkopuoliseksi ja vierastaa hänelle tyrkytetyn aikuisuuden mallia. Velvollisuudentunne kuplii kuitenkin epämukavasti: pitäisi ottaa jokin suunta. Ongelma on vain se, että mikään ei saa sydäntä pamppailemaan. Ikävä on Espanjaan lähtenyttä entistä poikaystävää, mutta uutta suhdetta hän ei haikaile. Niinpä lukija pääsee seuraamaan tapahtumattomuutta, tai onhan siellä banaanien ostoa Alepasta ja jopa oopperassa käyntiä tai sisarusten lasten hoitamista. Enimmäkseen kuitenkin märehditään laimeita omia tuntoja. Kun kerronnallisista syistä ote on hyvin pelkistetty, niin päähenkilö tosiaan elää umpiossaan, kuplassaan johon ei kuulu harrastuksia tai mitään muutakaan. Rikoksen ja rangaistuksen lukeminen tökkii, eikä muutakaan hengenravintoa ole tarjolla. Tosin hämmentävästi hän kuitenkin kykenee listaamaan pitkän listan itselleen tärkeimpiä naiskirjailijoiden teoksia. Eräs niistä löytyy tosin myös Rakkaudenhirviön sivuilta. Turunen luo siis karrikoitua kuvaa kuin haaleassa kylvyssä lojuvasta päähenkilöstä, joka protestoi naisen kapeaa roolia kovin hiljaisesti. Vimmaa tai raivoa ei löydy, vaikka hän kokeekin miesten olevan elämässä ja taiteessa etuoikeutettuja. Esikoiseen verrattuna Turunen on kuitenkin myös selkeämmin ironinen, ja se kohdistuu myös oman sukupuolen kannattelemiin stereotypioihin. Aika usein nämä satirisoinnit on istutettu tekstiin kömpelösti: “Mietin” tai “Muistelin tapausta”. Ja sitten seuraa jokin hiukan irralliseksi jäävä muutaman sivun tapahtuma tai anekdootti.

Minua on hämmästyttänyt lukijoiden tapa ottaa päähenkilön esittämät havainnot sukupuolirooleista tai perheiden dynamiikasta tosissaan. Kyse on kuitenkin tyylilajin vaatimasta asetelmasta. Kun kuoritaan sosiaalisen ympäristön koodeja paljaaksi, niin konkretisointi tapahtuu vaikka fillarin ketjujen paikalleen laittamisella.

Muutamissa pienissä pätkissä Turusen päähenkilö kohtaa myös kuvataidetta, eikä saa siitä mitään irti. Vaikka nämä ovat hyvin pieniä yksityiskohtia, niin kuvataide ei resonoi tekstissä mihinkään. Se on siis päähenkilön silmin vaikeaa ja itseensä tyytyväistä. Taiteilijuudeltahan Turunen riisuu sädekehää – jos sellaista onkaan – ja etenkin miehisen neromyytin kimpussa ollaan. Toisaalta kuvataide painuu hänellä jonnekin horisontin taakse, vaikka kyllähän sieltä(kin) löytyisi naisnäkökulman tarvetta historiallisesti.

Molemmat kirjat päättyvät jokseenkin naiiviin loppulukuun, jossa ikään kuin selitetään miten kirja on syntynyt ja katsotaan varovasti tulevaisuuteen. Ollakseen draaman kirjoittaja Turunen tuottaa yllättävän vähän dialogia ja jännitteisiä kohtauksia. On siellä toki joitakin noloudella mässäileviä pätkiä, mutta nekin jäävät vähän varovaisiksi. Turunen ei nojaa juoneen, vaan arkisten tapahtumien ketjuun. Sellainen kirjoutustapa ei suinkaan ole helppo, koska jollakin lukija pitää saada kiinni tekstissä. Esikoistaan paremmin hän tässä onnistuu rytmittämään eri aineksiaan, vaikka niiden saumat välillä vähän irvistävätkin. Jotta Turunen saisi minusta jatkossakin lukijan, niin tarvitaan joko lisää rämäpäisyyttä, tarkempaa analyysiä tai psykologista syvyyttä. Esimerkiksi Sivuhenkilössä jäi kertoja lopulta kuitenkin pikemminkin kokoelmaksi ohimeneviä tunnelmia kuin aidoksi, kokonaiseksi ihmiseksi.