Vuoden nuori taiteilija 2018

Kun tittelin saaja julkistettiin, monen kulmakarvat taidetta seuraavissakin piireissä kohosivat: kuka ihmeen J.A. Juvani. Täytyy myöntää, että en itsekään ollut kovin hyvin perillä hänen teoksistaan. Jonkinlainen käsitys toki aihepiireistä, mutta verrattuna likimain kymmenen viime vuoden muihin valintoihin tuntemus oli hyvin ohut. Olin nähnyt teoksia vain parissa ryhmänäyttelyssä (mm. Kuvan Keväässä 2015)  ja niistäkin oli jo jokunen vuosi. Tampereen taidemuseon eli Tampereen kaupungin myöntämästä palkinnosta olivat päättämässä näyttelypäällikkö Tapani Pennanen, museonjohtaja Leevi Haapala, FM Laura Köönikkä, kuvataiteilija Katariina Salmijärvi (Suomen taiteilijaseura ry), kuvataiteilija Janne Laine (Tampereen taiteilijaseura ry) ja Joni Lehtimäki (Tampereen taideyhdistys ry) sekä taidemuseon johtaja Taina Myllyharju.

Juvanin (s. 1988) teemat ovat liittyneet sukupuolisuuteen identiteettien ja luokittelujen kautta, kehollisuuteen ja aiemmin esimerkiksi myös uskontoon ja kuolemaan. Kun palkinto saa kohtuullisen mukavasti julkisuutta, niin lueskelin haastatteluja kiinnostuneena. Kiinnitin heti huomiota lausuntojen oksymoroniin luonteeseen: taide oli Juvanin mukaan henkilökohtaista, samaan aikaan kuitenkin poliittista, hän ilmoitti vähät välittävänsä muiden mielipiteistä mutta samaan aikaan taidetta motivoi viha. Hän haluaa nostaa asioita julkiseen keskusteluun, mutta toisaalta tekee taidetta “omilleen” eli queer-ihmisille. Taiteilijalla on ilman muuta oikeus kertoa taiteestaan ristiriitaisesti. Minua kuitenkin kovasti kiinnosti näyttelyyn mennessäni peilata sitä myös näitä lausuntoja vasten.

Henkilökohtainen on poliittista on tuttu iskulause jo 60-luvun feminismin ajoilta ja se selittää osaltaan myös Juvanin ajattelutapaa. Sama pyrkimys on edelleen feministisen tai sanotaan ehkä neutraalimmin tasa-arvohakuisen toiminnan ytimessä paljastamassa rakenteita, joilla valta toimii ja samalla piilottaa mekanismejaan. Henkilökohtaisuus rikkoo julkisuuden rajoja, tekee asioita läpinäkyväksi. Siinä mielessä myös Juvanin ristiriitaiset lausumat ovat loogisempia. Hän on puhunut haastatteluissa sukupuolistereotypioiden vahingollisuudesta, etenkin myrkyllisestä miehisyydestä (käytän itse mieluummin tuota termiä kuin yleistä toksista maskuliinisuutta). Henkilökohtaisesta voi siis tehdä poliittista, mutta se ei tapahdu noin vain. Yksilön kokemus ei itsessään lavene yhteiskunnalliseksi. Eikä se aina välttämättä ole edes kiinnostavaa, vaikka se olisi taiteilijalle itselleen merkityksellistä. Ehkä nämä mietteet ohjasivat myös omaa näyttelykokemustani, koska tunnelma oli ulos lähdettyäni varsin ristiriitainen.

 

Ylitorniossa kasvanut pikku-Jari huomasi erilaisuutensa jo varhain. Pienen paikkakunnan virikkeettömyys ja ahtaat käsitykset eivät tuntuneet omalta. Sitä vahvistivat myös perhe ikään kuin tiivistymänä tästä ankeudesta. Pienen paikkakunnan rajoittavat normit ovat tuttuja ja niiden kanssa kipuilu monen taiteilijan historiaa. Oman tien löytäminen voi olla tuskainen ja identiteetti hauras pitkin matkaa. Juvani on kertonut via dolorosansa päättyneen vasta viime vuosina oman identiteetin hyväksymiseen.

Teoksista parhaiten toimivatkin juuri ne, jotka vaikuttavat syntyneen minuuden pohdinnasta. Niissä taiteiljalla on rohkeutta asettua paljaaksi – enkä nyt tarkoita vain kirjaimellista alastomuutta. Niissä myös teosten tematiikka on selkeää, kehollisuuden ja seksuaalisuuden vuoropuhelu antaa vivahteillaan tilaa tulkinnalle mutta tuo myös tunteet pintaan. Etenkin muutamissa videoteoksissa on vahva ote, joka ei tarvitse mitään alleviivausta tai selittelyä. Huumorin taustalla on myös kipeitä tuntoja.

Valitettavasti osassa teoksista huumori on toisaalta latteaa, se aliarvioi katsojan ymmärrystä ja visuaalisestikin niissä on ammennettu kliseisiä, moneen kertaan nähtyjä ideoita. Esimerkki jälkimmäisestä on seinä, jota Juvani on suudellut kolmea eri huulipunaa huulissaan. Samoin slogan ilmapallokirjaimilla on vailla mitään sisällöllistä tai esteettistä jännitettä. Karkeasti ottaen esineteokset, joissa on usein käytetty dildoja, käsirautoja ja muuta pornokaupan rekvisiittaa, ovat paitsi teoksina tylsiä myös ripustuksellisesti hiukan ongelmallisia. Ison museotilan täyttäminen on haaste ja varmastikin niillä on haluttu rytmittää kokemusta. Ainakin minun kohdallani lähes kaikki niistä olivat pikemminkin häiritseviä siinä parhaimmillaan hyvin intiimissä, provosoivassakin video- ja valokuvateosten polussa, josta löytyvät näyttelyn kiinnostavimmat elämykset.

 

Juvani on monessa haastattelussa kertonut halunneensa sekoittaa glitteriä paskaan. Samoin hän on puhunut siitä, että heteronormatiivisesti ajatteleva ei välttämättä saa kaikesta paljonkaan irti. Tässä on parikin seikkaa, johon haluan puuttua. Ensinnäkin sisäpiirivitsit eivät juuri koskaan kanna kovin pitkälle. Siihen sisältyy myös hiukan vääristynyt ajatus siitä, että oma alakulttuuri olisi sinänsä yhtenäinen. Queer-porukassa (siis niissä, jotka haluavat purkaa dikotomisen sukupuoliajattelun mukaan lukien suuntautuminen) on kirjo monenlaisia ihmisiä ja ajattelutapoja. Tuo glitterin ja paskan sekoittaminen sisältää minun korvissani enemmän kuin vivahteen siitä, että teokset herättäisivät pöyristyneitä reaktioita. No, varmaan joissakin herättääkin. Ne ihmiset eivät tosin juuri gallerioissa pyöri (tosin MV-lehdessäkin miestissien hytkyttely on huomioitu). Ollakseen provokativiinen näyttely on kuitenkin aivan liian kiltti ja särmätön. Nykytaiteessa groteskin mitta-asteikko on venähtänyt. Dildon viipaloiminen ja teoksen nimeäminen Feministiksi on sekin lähinnä nolo huti, eikä ainoa.

Muutamissa kritiikeissä Juvania on verrattu Iiu Susirajaan, mikä on minusta kuitenkin hyvin pinnallinen havainto. Samaan läskien hauskojen kategoriaan voisi kai sitten laittaa Oliver Hardyn ja Obelixin. Yhteistä on toki kehollisuuden eli lihavuuden käsittely ja keinokin usein huumorin sävyttämä ilmaisu. Siinä missä Susirajan teoksissa kiinnostavaa on kuitenkin monenlaisten tunteiden kirjo ja esteettiset oivallukset, Juvanin huumorissa tasoja on vähemmän. Vitsikkyys on yksi puolustusmekanismi, defenssi, ja huomasin usein miettiväni rajaa, jossa teoksissa tunnutaan olevan vielä keskellä taistelua oman ulkonäön hyväksymisessä ja milloin se on syventynyt koherentiksi minuudeksi, joka on aidosti sinut puutteidensa kanssa. Itse asiassa kaikesta (pinnallisesta) hauskuudesta huolimatta tunnelmaa leimasi alakuloisuus, surullisuus. Se kumpusi minun kohdallani samastumisesta kaikkiin niihin ahdistuksiin, jotka on aikuistumisen matkalla ollut käytävä läpi ennen valintaa Nuoreksi taiteilijaksi. Sosiaalipsykologina koin sisäänpäin kääntymisen, introspektion, myös juuttumisena omien tunteiden vyyhtiin. Sitä sanotaan ruminaatioksi, eli samat aiheet hallitsevat ajattelua ja vielä kielteisellä tavalla. Oman kehon jatkuva vertaaminen kauneusihanteisiin ja seksuaali-identiteettiteeman toisteisuus saivat pohtimaan, eikö niiden rinnalla ja taustalla ole tilaa muulle. Minäkuva on kovin kapea, jos se määrittyy vain näillä elementeillä.

Samassa teoksessa sekoittuvat välillä ulkonäön, seksuaalisen suuntautumisen ja oman sukupuolen teemat. Niiden käsittely ei ole siis artikuloitunut, ja katsojan on vaikeaa saada kiinni niiden välisistä yhteyksistä tai teoksen kärkenä olevasta ajatuksesta. Monenkertainen marginaalisuus yhteiskunnan silmissä välittyy – tai oletettu sellainen. Enemmän on kuitenkin kyse subjektiivisesta kokemuksesta. Kehopositiivisuus on ollut yksi tärkeistä aiheista monella rintamalla akateemisesta tutkimuksesta nettikeskusteluihin saakka. Eihän se arjessa toteudu ihanteellisella tavalla, mutta ei aihe enää hätkäytäkään kuten joskus ennen. Kuvilla voi olla sinänsä suuri vaikutus, mistä itsellänikin on kokemusta. Vaikka en ole taiteilija, olen tehnyt itsekin luovia projekteja. Valokuvasin joskus viime vuosituhannen puolella yhden sarjan, jossa mallina oli runsaasti ylipainoinen, nuorehko nainen. Hän oli tottunut pitämään ulkonäköään vain vastenmielisenä ja piilottamaan itsensä. Kuvien kautta hänelle syntyi kokonaan uudenlainen käsitys oman kehonsa viehättävyydestä ja haluttavuudesta. Hän kertoi vielä vuosi myöhemminkin, miten käänteentekevä merkitys sillä oli hänelle. Eikä tuo ole varmasti ainoa samankaltainen tarina.

Olen ollut hyvin kiinnostunut viime aikoina kiitettävästi tilaa saaneesta trans- ja intersukupuolisuuden aihepiiristä. Minua on askarruttanut etenkin siihen liittyvä identiteetin rakentuminen. Lapsi oppii erottamaan sukupuolet noin kolmevuotiaana, ja tutkimuksissa on todettu seksuaalisen suuntautumisen löytyvän yleensä noin 10-12 ikäisenä. Vaihtelua on tietysti yksilöiden välillä. Identiteettiä rakennetaan suhteessa sosiaaliseen ympäristöön ja sen tarjoamiin malleihin. Toisinaan on tuntunut, että rajoittuneet käsitykset, ahtaat sukupuolimallit asettavat traagisen tiukkoja ehtoja kasvulle. Kun on vain yksi miehen malli, niin siitä poikkeaminen on hämmentävää. Kun toinenkaan ääripää ei tunnu aivan omalta, niin tilanne on vaikea. Välimaastoa ei ole tuntunut olevan, mutta asian julkisuus on auttanut sanoittamaan myös tuota kokemusta. Olisin suonut löytäväni Juvanin teoksista jotain lisää siitä, miten muunsukupuolisuus ajattelua, tunteita ja toimintaa määrittää. Vähän jäi tuossa suhteessa käteen.

Rinnakkaisluokallani alaluokilla oli poika, joka pukeutui tyttöjen vaatteisiin, kantoi aina mukanaan jopa pientä käsilaukkua (eivät muut tytötkään sellaista pitäneet) ja hänellä oli kaiken lisäksi tyttömäinen ääni. Häntä kiusattiinkin jonkin verran, mutta näin jälkikäteen ajatellen lopulta aika vähän. Se johtui osittain siitä, että hän oli kuitenkin aika kookas ja osasi myös pitää puolensa. En tiedä voiko tuota Jussia pitää rohkeana, koska jotenkin habitus oli hänelle täydellisen luonteva juttu. Se oli varmasti toinen syy siihen, että hänet hyväksyttiin. Hänen kaverinsa olivat kyllä lähes pelkästään tyttöjä. Kun muistelen tuota aikaa ja mietin Juvanin taidetta, niin huomaan jääväni kaipaamaan tarinaa. Kirjallisuudessa miten minusta tuli minä -lajityyppi on nykyään kirottu vanhentuneeksi, mutta sen verrokkina kuvataiteessa voi käsitellä avainkokemuksiaan. Museon saleja kierrellessäni tuntui siltä, että Juvani on elämässään joutunut sovittamaan huonosti istuvia rooleja ja hylkäämään ne. Nykyisyys on suonut vihdoin tilaa, mutta roolissa ollaan yhä kiinni. Näyttelyssä nähdään sen taakse vain ajoittain, ja silloin henkilökohtainen on myös haastavan poliittista. Kokonaisuus on kuitenkin kovin epätasainen, ja mukana on liikaa lepsusti käsiteltyjä ideoita, väkisin puserrettua täytettä. Visuaalisia helmiä ei ole runsaasti, mutta muutamia sentään löytyy.