Mäntän kuvataideviikot

Kesänäyttelyistä kirjoittaminen on yleensä vaikeaa, koska teksti karkaa helposti luettelomaiseksi. Niissä ei välttämättä ole myöskään sellaista temaattista kokonaisuutta, johon teokset kiinnittyisivät. Paljon näyttelyitä kiertävälle ne ovat usein ennestään tuttujakin. Kokemuksena näyttelyt voivat silti olla hauskoja ja hyvä ripustus avaa jännittäviä dialogeja töiden välillä. Onneksi näitä huolellisesti koottuja ja yllätyksiäkin tarjoavia kesän tapahtumia on tarpeeksi mutta ei liikaa, jotta nautintoja voi annostella.

Mäntän kuvataideviikot on laajin näistä tapahtumista ja järjestetään nyt jo 23:nen kerran (tosin vuosia on kertynyt jo neljännesvuosisadan verran, koska alkuun kyse oli biennaalista). Veikko Halmetoja on paikkakunnan  omana poikana kasvanut tapahtuman kautta myös yhdeksi maan työllistetyimmistä kuraattoreista. Vaikka valinta tämän vuoden kuraattoriksi julkistettiin vasta viime syksynä, on työ tämän vuoden näyttelyn eteen kestänyt jo pari vuotta. Teoksia ovat taiteilijat työstäneet kuraattorin pyynnöstä ja yhteistyössä.

Kun näyttelyyn astuu sisään, ensimmäisenä vastassa on Noora Geagean videoteos, jossa odotellaan Godotia lentokentän aulassa. Beckettin absurdin näytelmän inspiroima teos johdattaa Aleksi Liimataisen ja Mikko Paakkosen ratapihainstallaation luokse. Kuvassa myös Veikko Halmetoja.

 

Vasemmalla Mikko Paakkosen metallilevylle maalatut abstraktit maalaukset resonoivat radanvarsien patinaan, Timo Vuorikosken rautatieasemateokset jatkavat matkaa samoissa tunnelmissa. Sitten ollaankin jo maaseudulla Joel Karppasen valokuvissa. Tiina Kivisen piirroksissa ja grafiikassa luonto linkittyy mukaan.

 

Jarno Vesalan illusorinen installaatio pysäyttää: pimeässä huoneessa ollaan kuin öisen hitaasti leijuvan lumisateen keskellä, tai ehkä unessa jossa pimeydestä nousee hahmoja…

Sami Havian, Ilari Hautamäen ja Emmi Kallion maalaukset ottavat kevyesti vaikutteita luonnosta, mutta niissä sommitelmat ja värit ovat silti keskeisempiä. Stefan Bremerin valokuvasarja pakolaisista ja heidän kännykkänsä tärkeimmästä kuvasta vie katsojan jo seuraavan kerroksen teemoihin: yhteiskunnalliseen valtaan ja sen säröihin. Pekka Paikkarin savireliefi asettuu katsojan silmissä joko kuivan maaperän kuvaksi tai vain abstraktiksi veistokseksi.

Itse asiassa sisääntullessa oikealla ensimmäinen teos on Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen teos, jossa pääsee tutustumaan afrikkalaiseen arkeen: siinä voi valita henkilön ja seurata hänen tapahtumiaan klikkaamalla auki lyhyitä videoklippejä. Dokumentaarinen teos vie keskellä pieniä tapahtumia. Jäin tosin miettimään sen toimivuutta näyttelyssä, sillä Taidehallissa taannoin ollut, hiukan samanlaista tekniikkaa hyödyntänyt teos oli hankala. Kun valintoja tekee vain yksi kävijä, niin muut joutuvat tyytymään seuraamaan. Taidehallissa kävin kolmesti, enkä kertaakaan päässyt nappulasta tekemään valintoja kohtuullisen pitkistä odotteluista huolimatta.

Kakkoskerroksen suoraviivaisinta poliittista antia ovat Kaj Stenvallin karikatyyrimäiset poliittiset teokset, joissa esimerkiksi Trump ja Putin kohtaavat oudoissa kohtauksissa. Stenvall on viime vuosina tehnyt ankkamaalausten jälkeen näitä pilakuvamaisia töitä, joita olen parissa näyttelyssä nähnyt – ja ollut melkoisen pettynyt. Nopeasti maalaava Stenvall tekee välillä kömpelöä jälkeä (vaikka on taidokas niin halutessaan). Nyt nähtävä usean maalauksen setti on kuitenkin onnistunut ja toimii parhaiten juuri kokonaisuutena.

Ville Rädyn maalauksissa ulkona vain muutaman kymmenen metrin päässä oleva vanha, ränsistynyt pirtutehdas muutetaan kauppakeskukseksi, mikä on eräänlainen ajankuva. Ympäristön hallinnan tematiikka näkyy monissa töissä, on kyse politiikasta, pakolaisista tai esimerkiksi siitä, miten pelko voi olla ympäristön leimallinen piirre. EGSin tutuksi käynyt karttamaalaus on nyt katsojan ympärillä, kun se valtaa yhden kokonaisen huoneen. Sekin on yksi hiljentymisen paikka, kuten esimerkiksi Timo Wrightin videoteoskin. Erno Enkenbergin maalauksissa ollaan ikään kuin löytoretkellä, sankareina on nuoria tyttöjä.

Veikko on valinnut näyttelyyn myös grafiikkaa, kuten Outi Heiskasta ja Janne Lainetta. Grafiikkaa tehdään monilla eri menetelmillä ja se on varmasti myydyintä taidetta kotien seinille. Silti se kärsii jotenkin kummallisesti aliarvostuksesta ja esimerkiksi hinnat ovat matalia. Itselläni on useita grafiikkatöitä seinillä ja minua se ilmaisu kiinnostaa. Näyttelyssä on kaikkiaan tasapainoinen osuus erilaisia ilmaisutapoja installaatioista valokuvaan, videoista veistoksiin ja tietysti maalauksia. Mietin kovasti, mikä valitusta välineestä huolimatta yhdistää useimpia valittuja taiteilijoita. Ainakin yksi seikka on eräänlainen maanläheisyys, ehkä hiukan rouhea ja särmikäskin ilmaisu. Mukana ei myöskään ole ensisijaisesti käsitteellisyyden kautta aihettaan käsitteleviä tekijöitä. Se ei tarkoita, etteikö teoksissa olisi pohdittuja ja toisinaan myös katsojalta ajattelua vaativia teoksia. Monissa teoksissa on taustalla tai sitten hyvin avoimestikin huumoria, jota nykytaiteessa on turhan vähän. Näyttely myös rikkoo juhlallista taiteilijakuvaa ottamalla mukaan sellaisia tekijöitä, jotka eivät työskentele päätoimisesti taiteilijoina. Termi outsider ei ole aivan niin vakiintunut kuin kuraattori ehkä ajattelee. Näyttelyn lehdistötilaisuudessa Veikko sitä kuitenkin käytti ja puhe oli Paul Gustafssonin puupiirroksista. Hän on niin sanottu erityistukea tarvitseva taiteilija, jolla on autismin kirjoon kuuluva persoona. Joku oli tilaisuudessa kuullut väärin ja outsider oli kuulostanut alzheimerilta.

Vietin pari tuntia näyttelyssä ja olisin ollut pidempäänkin mutta oli kiirehdittävä toiseen tilaisuuteen. Ajasta noin puolet oli kuraattorin esittelyä ja toisen tunnin kiertelin itsekseni. Takana oli aamuinen automatka paikan päälle ja hiukan alkoi jo teosten runsaus väsyttää. Vaikka kaikki duunit tuli katsottua, niin joihinkin olisi voinut syventyä vielä enemmänkin. Käyn monesti samassa näyttelyssä useasti, jolloin teokset avautuvat eri tavalla, osittain myös oman fiiliksen mukaan. Erityisesti pienimuotoisemmat, intiimimmät työt vaativat aikaa. Vaikka varsinaisia spektaakkeleja ei Kuvataideviikoilla nyt ole, niin yhdellä käynnillä osa teoksista saattaa jäädä muhkean kokonaisuuden marginaaliin. Aikaa kannattaa siis varata. Kuraattorin valinta asettaa kokonaisuus etusijalle on perusteltu, eikä siis pyrkiä nostamaan joitakin teoksia tai tekijöitä julkisuuden kautta esille yleisön houkuttelemiseksi. Myös tavallaan riskejä on otettu, jos vielä opiskeluvaiheessa olevat taiteilijat tai jo mittavan uran tehneet mutta suurelle yleisölle tuntemattomat ovat sellaisia. Maakuntien tekijöitä on mukana useita, mikä kertoo myös halusta nostaa heitä esille – ja myös tietää näitä osaajia. Taiteilijamäärä on Kuvataideviikkojen keskitasoa ja liikutaan sekä budjetin että katsojan kapasiteetin rajoilla. Rohkeaa mutta ei yltiöpäistä, ei taloudellisesti eikä taiteellisesti.

   

Vasen kuva: Kasper Muttosen veistoksia ja Kalle Hammin pakolaisia käsittelevä teos. Myös Kirsimaria E. Törönen-Ripatti on käsitellyt samaa aihepiiriä.