Grayson Perry peilaa brittiläisyyttä

Grayson Perry, yksi Ison-Britannian tunnetuimmista nykytaiteilijoista, on Kiasman ylimmän kerroksen haltija syksyyn saakka. Meillä hän ei ole kovin tunnettu – vielä. Yksi syy on tietenkin se, että hänen tuotantonsa peilaa juuri saarivaltakunnan ilmiöitä ja yhteiskuntaa. Mutta kyllä töistä löytyy paljon meheviä näkökulmia myös länsimaiseen elämäntapaan yleisemmin.

Perry (s.1960) kuuluu ikäluokkaan, jonka sukupolvikokemus oli punkin vallankumous. Se ulottui musiikin lisäksi läpi koko kulttuurin. Rautarouva Thatcherin kaudella koettiin myös työttömyyden ja yhteiskunnallisten levottomuuksien aika. Koillis-Englannin Essexissä työväenluokkaisessa perheessä kasvaneen Perryn teinivuosia ja nuoruutta leimasi vahvasti niin ikään kotiseudun olemus. Siellä ei hengitetä suurkaupungin ilmaa mutta ei myöskään maaseudun raikkautta. Lähiöiden takana maisemaa hallitsevia peltoja halkovat voimalinjat pylväineen. Kun meillä puhutaan K-junan porukasta ja lippalakkipäisistä autonrassaajapojista taustapeilin karvanoppineen ja jytisevine subwoofereineen, niin briteille essexiläisyys edustaa samaa kulttuuria. Keskiluokka pendelöi Lontooseen töihin ja palaa illaksi lähiöihinsä nukkumaan. Työväenluokkaisuus on vahvasti läsnä. Chelmsford on alueen pääkaupunki, vajaalla 150 000 asukkaallaan keskikokoinen taajama Englannin mittakaavassa. Siellä Perry kävi peruskoulunsa.

Tästä nurkkakuntaisesta miljööstä Perry siirtyi opiskelemaan kuvanveistoa Portsmouthiin, hiukan isompaan kaupunkiin ja päätyi lopulta koulunsa päätyttyä Lontoon Camden Towniin aloittamaan uraansa taiteilijana. Siihen oli myös pieni pakko: isäpuoli heitti heitti hänet ulos kodistaan. Vaikeaa suhdettaan isäpuoleensa ja sen antamaa väärää miehen mallia – tai oikean puutetta – hän on käsitellyt paljon teoksissaan. Itsensä aina hiukan ulkopuoliseksi tuntenut Perry oli imenyt itseensä punkin kapinallisuutta, vastakulttuurisuutta. Lontoosta löytyi samanmielisten nuorten taiteilijoiden yhteisö, jossa Perry kokeili filmien tekemistä ja oli mukana ryhmässä, joka teki performansseja verhonaan vain vartalomaali.

Jo taidekoulun aikaan Perry oli tullut kokeilleeksi keramiikan tekemistä. Aluksi se oli ollut vain päähänpisto, mutta muodostui pian vakavaksi pilailuksi taiteen raja-aidoilla. Keramiikka ei kuulunut oikean taiteen repertoaariin, vaan se edusti niissä piireissä tunkkaista koriste-esineiden puuhastelua. Koska Perry ei ollut aluksi kovin taitava saven kanssa työskentelyssään, ei hän saanut hyväksyntää muilta uunien lämmössä ahertavilta käsityöharrastajiltakaan. Häntä hyljeksittiin siis kahdesta suunnasta – ja mikäpä olisi paremmin sopinut provokaatiosta innostuneelle nuorelle taitelijalle!

Keramiikan tekemisessä kiteytyi Perrylle tärkeitä, läpi uran kantaneita teemoja: yhteiskuntaluokkien ja niiden maun merkitys identiteettien rakentamisessa, taiteen pelisäännöt ja populaarikulttuurin symbolit. Perryn keramiikkaan liittämät kuva-aiheet olivat jyrkässä ristiriidassa käsityöperinteen kanssa. Hänen ruukkujensa ja koristelautastensa aiheet olivat täynnä seksuaalisuutta, viittauksia taidehistoriaan, henkilökohtaisia mielikuvia ja populaarikulttuurin hahmoja. Niissä voi aistia 70- ja 80-lukujen ajan hengen, joka yhtälailla näkyy vaikkapa Jamie Reidin suunnittelemissa levykansissa, kuten Sex Pistolsin klassikoiksi ehättäneissä albumeissa. Perry oli paljon kiinnostuneempi kuvistaan kuin savesta välineenä tai sen valmistustekniikoista. Alusta lähtien Perry kuitenkin käytti keramiikkaa sen omilla ehdoilla: kuvat on tehty saveen, ei maalattu lasituksen päälle. Luonnoskirjojen sivut täyttäneiden piirrosten toistaminen savessa vaati siis oman osaamisensa. Valokuvien siirtäminen saveen on yksi koristekeramiikan perinteinen keino. Perry käytti sitä myös, mutta hänen kuvissaan hempeiden aiheiden tilalla oli ja on hätkähdyttävää ronskiutta. Vyötärölle sidotut dildot ja oikeat penikset toistuvat vaikka ruukkujen muodot vaihtuvat. Sadomasokistinen seksi on mukana valtaosassa töitä jossain muodossa. Siellä on väkivaltaa ja  juopottelua. Ruukkujen kyljistä on löytynyt myös esimerkiksi uskonnosta, sodasta ja historiasta kumpuavaa kuvastoa. Julkisuuden henkilöt ovat aina olleet tärkeitä aiheita.

 

Myöhemmin urallaan Perry on kehittynyt keraamikkona jo varsin taitavaksi ja tekee edelleen työnsä itse alusta loppuun. Hän on arvostellut keramiikan tekijöitä vähäisestä kiinnostuksesta taiteelliseen ilmaisuun ja sen uudistamiseen. Moitteet ovat kuitenkin pehmentyneet samalla, kun hän on itse löytänyt materiaalista yhä uusia ulottuvuuksia. Perryä itseään on kritisoitu aiheidensa toistuvuudesta, kun niiden eksplisiittinen seksuaalisuus tai symbolien vyörytys eivät enää nosta kulmakarvoja. Kun alunperin teokset lähinnä hämmensivät keskiluokkaisia makumieltymyksiä, niin nyt ne jopa myötäilevät niitä viihteellisyydessään. Myöhemmin Perryn puheissa sarkasmi on kohdistunut yhä enemmän taiteen instituutioihin ja määrityksiin. Samaan aikaan hän on itse noussut nykytaiteen kermaan, establishmentiin. Samoja kiviä voi siis nakata eri talojen ikkunoihin, ainakin verbaalisesti. Eri aikoina yleisöä viehättävät erilaiset tarinat – ja niiden kertomisen Perry tosiaan taitaa. Hänen lohkaisunsa taidepuheesta, teosten arvottamisesta ja spektaakkelien rakentamisesta kymmenien assistenttien voimin osuvat kyllä hykerryttävästi. Hänen pidättäytymisensä taiteen tehtailusta on arvostettavaa. Perryn omat selostukset teoksistaan ovat vuolaita, mutta hän ei syyllisty koukeroiseen, hämärään jargoniin. Hän vetoaa tunteisiin, viljelee nokkelia anekdootteja ja hauskoja ristiriitaisuuksia. Töihin on ripoteltu kulttuurisia viittauksia, jotka eivät kuitenkaan ole lähtökohtaisesti snobistisia. Koskaan ei silti voi olla aivan varma, onko kyse tietämyksellään briljeeraavien taideharrastajien ivailusta vai häntä itseään inspiroineista lähteistä. Mitään vaikeatajuisia, marginaalisia viittauksia hän ei tosin harrasta, vaan pysyy turvallisesti klassikoissa tai populaareissa poiminnoissa.

 

Alan Measles seikkailee useissa Perryn töissä, tapaa esimerkiksi Donald Trumpin. Afganistanilaiset ns. sotamatot, eli Neuvostoliiton miehityksen aikana siellä tehdyt matot ovat inspiroineet Perryä. Matoissa perinteiset kuva-aiheet vaihtuivat sotakuvastoksi ja niitä myytiin matkamuistoina venäläisille sotilaille. Rahoilla sitten rahoitettiin sotaa venäläisiä vastaan. Kuvan teoksessa Alan Measles on sotajohtaja, ja tietysti ironisessa mielessä. Lapsuudessa nalle oli sankari Perryn mielikuvituksessa.

Taidepiireissä kesti aikansa hyväksyä uusi ilmaisutapa, vaikka huomiota työt herättivät alusta lähtien. Perry on kuvaillut tunnustuksen saamista uuvuttamiseksi, jääräpäiseksi pitäytymiseksi oudoksuttuun valintaansa. Tie ei silti ollut ihan niin kivinen kuin hän antaa ymmärtää. Menestystä alkoi kertyä jo 80-luvulla ja 90-luvulla töitä nähtiin merkittävissä lontoolaisissa gallerioissa. Lehtijuttuja hänestä löytyy aikakauslehdistä jo tuolta ajalta, ja pääseminen ”glossy papersien” sivuille on jo osoitus melkoisesta statuksesta. Young British Artist ryhmä, siis Damien Hirst, Tracey Emin ja muut, nousi samoihin aikoihin ravisuttamaan brittien taidemaailmaa. Saatchin promootion avulla edenneet taiteilijat nousivat tähdiksi. Vuosituhannen vaihduttua Perry sai saman tuuppauksen. Oli taustavoimilla merkitystä tai ei, kaksi vuotta myöhemmin Perry pokkasi Turner-palkinnon, maan arvostetuimman tunnustuksen kuvataiteilijalle. Oli hän tosin myös ehdokkaista suuren yleisön suosikki, mikä ei välttämättä ole eduksi taiteen sisäpiirissä. Palkinnon tuottaman julkisuuden Perry on hyödyntänyt ehkä parhaiten brittiläisistä nykytaiteilijoista.

Keramiikka yksin ei nykytaiteen maailmassa riittänyt, ja sen ilmaisun rajat tulivat tietysti myös vastaan ideoita pursuavalle taiteilijalle. Seinävaatteet eivät kuitenkaan lopulta ole perustaltaan tavattoman kaukana savella työskentelystä, ainakaan Perryn tapauksessa. Yhteistä on esimerkiksi molempien toimiminen alustana rönsyileville piirroksille, samoin välineiden historiallinen asema koristeina. Perryn seinävaatteiden tuotanto on  yksinkertaisempaa, sillä ne tehdään koneellisesti. Perry on nostanut niissä esikuvikseen 1700- ja 1800-luvun satiiristen pilapiirrosten tekijöitä, mutta kyllä töissä näkyy myös tuoreempi sarjakuvamainen ilmaisu. Itse asiassa juuri 70- ja 80-lukujen punkhenkisyys heijastuu usein niissäkin. Briteissä pilapiirroksilla on kaikkiaan erittäin vahva historia ja asema. Perryn ilmaisussa on sitä kautta paljon suurelle yleisölle tuttua, huumorin sävykin monesti kotoista kuin kupillinen teetä ja keksi mummolassa. Häntä pidetään etevänä satiirikkona, joka poimii aiheitaan uutisvirrasta ja ajankohtaisista yhteiskunnallisista aiheista. Yksi tuore sellainen on tietysti brexit. Hänen suuren suosionsa salaisuus on kuitenkin myös toisaalla: Perry on suuri nostalgikko. Hän poimii brittiläisyyden tuttuja symboleja ja törmäyttää niitä omalla erikoisella tavallaan nykyajan ilmiöihin. Hyvä esimerkki on hänen Alan Measles-nallensa. Paddingtonin ja Puhin kotimaassa ne ovat jo sinänsä arkisuudessaan pyhiä. Perry on kertonut nallen olleen hänelle suuri lohtu lapsuudessa avioeroperheen kurjassa arjessa ja auttanut häntä luomaan oman fantasiamaailmansa. Perryn teoksissa Alan-nalle toistaa lapsuuden mielikuvitusleikkejä ja esiintyy puolijumalisena hahmona milloin minkäkin seikkailun keskellä. Turvallisuudentunteen symboli joutuu keskelle monenlaisia yhteyksiä, mikä on Perrylle tyypillistä ristiriitaisuutta. Ja tarina vetoaa tunteisiin! Nallen nimikin on napattu lapsuuden naapurinpojalta.

Perry on harrastajamaisena kulttuuriantropologina tai sosiologina tarkkasilmäinen löytämään esimerkiksi yhteiskuntaluokkien ajattelua kuvaavia symboleja. Niin ovat toki osanneet tehdä monet muutkin. Suomalaisillekin ovat kovin tuttuja stereotypiat yläluokkaisista lordeista, pöyhkeilevistä keskiluokan menestyjistä tai työväenluokan uhoavista miehistä. Perryn sarkasmi näitä kohtaan on yhtä aikaa piikikästä ja syleilevää. Tämä luo katsojalle eräänlaisen lähestymis-välttämiskonfliktin: pilkka saattaa osua omaan itseen, mutta sen ohessa saa myös rakastavan suukon poskelle. Hänen kaksijakoisuuteensa liittyy myös peribrittiläisen pidättyvyyden ja protestanttisen kurinalaisuuden haastaminen ylenpalttisuudellaan, runsaudellaan ja itsensä naurunalaiseksi asettamisella. Kitsch kohtaa ylevän. Perryn hampaissa ovat aina olleet työväenluokan myrkyllinen miehisyys, keskiluokkainen konservatiivisuus ja kuluttamisella erottautuminen sekä yläluokan sivistyksellään päteminen. Kulutuselektroniikkaa löytyy monen hahmon kädestä kertomassa kuluttamisen autuudesta, joka ei tosin kestä kuin hetken.

 

Brexitiä käsittelevissä tuoreissa töissään Perry näkee puoltajat ja vastustajat pohjimmiltaan samanlaisina. Äänestyksellä ei hänestä ollut paljonkaan tekemistä EU:n kanssa, vaan kyse oli Britannian oman yhteiskunnallisen todellisuuden ja valtaerojen sävyttämästä ilmiöstä. Battle of Britain -seinävaatteessa on muistumia hänen lapsuutensa Essexistä. Se on hänen versionsa Paul Nashin saman nimisestä maalauksesta, jossa juhlitaan Brittien ilmataisteluvoittoa Saksasta. 

Perryn transvestismi on suurelle yleisölle tutumpaa kuin hänen teoksensa. Hän on kertonut alunperin ryhtyneensä pukeutumaan siskonsa vaatteisiin jo 12-vuotiaana. Taiteessa hän käytti Claire-hahmoaan jo opiskeluaikoja seuranneissa videoissaan, jotka eivät muuten ole erityisen oivaltavia. Pian Perry huomasi hahmoon liittyvän ihmisten mielissä erilaisia assosiaatioita, eikä naiseksi pukeutuminen enää ollut pelkkä henkilökohtainen mieltymys. Naiseksi pukeutunut mies on aina ollut hauska vitsi, ja brittiläisessä vaudevillessä sillä on pitkät perinteet. Siihen kytkeytyy myös mielikuva hillityn julkisivun takana mylläävistä perversioista. Pikkukaupunkien erikoiset persoonat, jollaisiin kaikki sellaisissa kasvaneet ovat törmänneet, ovat vertailukohta: näille ihmisille nauretaan selän takana, ehkä säälitäänkin. He ovat harmittomia ja heille sallitaan normeista poikkeaminen – mutta vain tiettyy rajaan saakka. Perryn Claire-hahmo myös tyypittelee eri yhteiskuntaluokkia edustavien naisten maneereilla ja tyyleillä. Viime vuosina hahmo on esiintynyt yhä liioitellummissa ja klovnimaisemmissa tamineissa, tai toisinaan myös s&m-seksiin liittyvän kuvaston edustajana. Claire esiintyy useissa Perryn teoksissa, mutta muuten tämä show on jo irronnut taiteen tekemisen ytimestä.

Televisiojulkkiksena Perry käyttää samaa strategiaa kuin taiteessaan. Hän voi olla se hiukan höpsö tyyppi, joka laukoo pikkuisen ilkeitä totuuksia mutta on samalla herttaisen rakastettava. Itseironisuudestaan ja taidemaailman kritiikistään huolimatta hän käyttää yhtä juuri nykyajalle tyypillistä keinoa: taiteilijan hahmo julkisuuden luomine haloefekteineen on vähintään yhtä merkityksellinen kuin varsinaiset teokset. Kaikki eivät tästä humusta perusta, toiset rakastavat. Ajalle tyypilisesti Perry käyttää ahkerasti Twitteriä. Sieltä löytyy lukuisia viserryksiä myös käynnistä Helsingissä. On hänellä Instagram-tilikin, jossa on vain tasan yksi postaus (eli hän on vain varannut tilin). Omaa verkkosivua ei sen sijaan löydy. Youtubessa on läjäpäin hänen haastattelujaan. Jopa hänen dokkareitaan BBC:lle löytyy kokonaisina. Tämä julkisuus on oma lukunsa, josta riittäisi puitavaa paljonkin. Kiasman näyttely on kompaktin kokoinen mutta varsin kiinnostava kokoelma Perryn töitä uran varrelta. Yksityiskohtien runsaus vaatii sulatteluaikaa. Perry ei ota taidettaan liian vakavasti, ja katsojallakin on siksi hauskaa. Se on ikävän harvinaista museoiden saleissa.

 

Perryn kestoaihe on yhteiskuntaluokkien maulla ja kulutustottumuksilla ivailu. Hän kääntää myös työväenluokkaisen machoilun päälalelleen tekemällä custompyörästä hempeän korosteellisen. Kyydissä on myös Alan Measles-nalle. Vaikutteita on löytynyt myös vanhoista kulttuureista, joiden olemukseen Perry liittää kulutuskulttuurin kritiikkiään.