Jarmo Mäkilän retrospektiivi Sara Hildénillä

Sara Hildénin taidemuseo jatkaa ansiokasta kotimaisten maalareitten retrospektiivisarjaansa. Nyt vuorossa on Jarmo Mäkilä (s. 1952). Näyttely on avautunut jo helmikuussa ja päättyy toukokuun lopussa, eli hyvin ehtii vielä katsomaan. Itse ehdin käymään vasta pari viikkoa sitten ja olen sen jälkeen lueskellut myös hienoa näyttelykirjaa. Nyt sitten vihdoin oli tuokio myös kirjoittaa tunnelmia blogiin.

Mäkilä on retrospektiivin kannalta siinä mielessä kätevä taiteilija, että hänellä on hyvin selkeitä tiettyihin aiheisiin ja ilmaisuun keskittyviä jaksoja. Näyttelyssä lähdetään liikkeelle 70-luvun jykevistä työläiskuvista ja kubistisista pastisseista, mutta varsinaisesti kattavammin tuotantoon päästään kiinni 80-luvun töiden kautta.

Mäkilää on sanottu yhdeksi keskeisistä postmodernisteista, eli korkeakulttuurinen sisältö sekoittuu populääreihin aiheisiin. Mäkilällä vaihe alkaa kyllä jo edellisen vuosikymmenen puolelta, mutta siinä näkyy myös viive maailmalla jo paljon aiemmin näkyviin virtauksiin. Suomessa elettiin kekkoslovakian pimeitä vuosia ja 80-luvulla alkoi uudenlaisen kaupunkikulttuurin rakentaminen. Nykyisin on vaikea ymmärtää, millaisia tabuja ja jäykkyyksiä tuo aika piti sisällään. Siksi Mäkilän kaltaisten tekijöiden halu ravistella pölyttynyttä taidemaailmaa herätti paljon keskustelua. Vanhan ylioppilastalon liepeillä kuohui, performanssien ja tapahtumien uudenlainen ote näkyi myös maalaustaiteessa. Tekijyyden ja kopioiden merkityksen esiin nostaminen oli yksi ajan ilmiöitä. Mäkilä maalasi valokuvista nuorisokulttuurin edustajia, minkä vuoksi häntä syytettiin kopioinnista ja omaa taiteellista panosta pidettiin vähäisenä. Työt täytyykin asettaa tuon ajan viitekehykseen. Nyt niissä ei enää ole samanlaista kapinallisuutta, enkä itse pidä niitä sinällään edes erityisen puhuttelevina töinä. Niissä on kyllä näkyvissä tuolloin kolmissakymmenissä olleen maalarin röyhkeyttä ja itsevarmuutta. Minua on häirinnyt töissä myös eräs detalji: niissä viitataan teosnimissä punkkareihin, mutta itse asiassa niissä on aivan toisen nuorisokulttuurin edustajia. Minusta se tuntuu jopa vähän nololta. Tuolloin 80-luvun alussa puhuttiin nimittäin Suomessa futuristeista ja Briteistä lainattu new romantics -termi kääntyi myös suomeksi. Bändit, kuten Duran Duran, Human League, Classix Nouveaux tai Spandau Ballet ja Culture Club, jopa David Bowie, edustivat aivan muuta kuin punk. Yhteistä toki oli oman viiteryhmän korostaminen ulkoisella olemuksella, mikä Mäkilänkin aiheena on. Harmauteen tottuneessa maassa se oli uutta. Sarjakuvan ja muun popkuvaston tuominen oli alkanut maailmalla jo 60-luvulla, täällä sellainen ei ollut vakavasti otettavan taiteilijan sarkaa. Mäkilän viehtymys rockiin ja sarjakuviin muutti tätä käsitystä, vaikka ainesten sekoittaminen maistuu nyt myös pinnalliselta provosoinnilta. Johny Rotten ja Sex Pistols ei saanut esiintyä Suomessa vuonna 1978, ja muutamaa vuotta myöhemmin Rotten on osa Mäkilän maalausta.

 

Sarjakuvan kieli näkyi myös Mäkilän seuraavassa vaiheessa, jossa pelkistetyt maalaustaiteen klassikot (esimerkiksi Bronzino tai Rubensin työt) värisivät räjähtävän voimakkaiden sarjakuvien seassa. Työt ovat visuaalisesti tehokkaita, mutta minun silmissäni niihin liittyvät merkitykset jäävät teennäisiksi. Tulee tavallaan mieleen omat opiskeluajat, jolloin kuppiloissa briljeerattiin Lacanin ja Foucaultin teorioilla – vaikka harva niistä oikeasti mitään ymmärsi tai oli jaksanut edes lukea kirjoja loppuun. Jännittävää on löytää niitä säikeitä, jotka ovat taiteessa ja ihmisyydessä yhä samoja 500 vuotta klassikoiden maalaamisen jälkeen.

Mäkilä käytti tuolloin yleistynyttä ruiskumaalausta, mutta maalasi myös öljyllä ja akryylillä. Näissä näkyy myös eräänlainen mahtipontinen haastaminen teosten koonkin kautta. Provovointi on ollut osa ilmaisua ja sitä oli tietenkin myös pornotähti Sarah Youngista tehdyissä maalauksissa. Voi veljet, kun sen yhdistää vielä politiikkaan tai klassisiin teemoihin, niin konservatiivit vapiskoot! Tuon pinnan takana huomio kiinnittyy kuitenkin Mäkilän taitavuuteen maalarina ja myös tarinankerronnan osaamiseen, mikä kypsyy vuosien saatossa. Apokalyptiset aiheet ja rockin aiheet ovat aikalaiskuvaa, joka on yllättävän hyvin kuitenkin kestänyt kulutusta. Sarjakuvien avaruusmaailma on usein mukana Mäkilän töissä. Maalaustaiteen klassikoiden uudelleen tyypittelyä saivat myös kotimaiset työt.

 

Miesten huone -sarjassa teemat tulevat henkilökohtaisemmiksi, psykologiaa aukaiseviksi ja tavallaan myös melankolisiksi. Keski-ikäistyvä maalari tavallaan riisuu naamionsa. Uskollisten koirien seurassa alastomat miehet kohtaavat oman mielensä tummia syvyyksiä. Mallina on ollut performanssitaiteilija Heikki Mäntymaa, joka on niissä ikään kuin Mäkilän alter ego. Valokuvamaisuuden tai elokuvallisuuden kieli on linkki populäärikulttuuriin. Teoksissa on usein myös pieni poika, joka antaa jo viitteitä Kadonneet pojat -sarjasta. Lukuisten saman näköisten pikkupoikien täyttämät maalaukset ovat kuin kauhutarinasta, ja niiden psykologinen jännite rakentuu monista tarinoista. Mäkilän lapsuus 50-luvun Suomessa sodanjälkeisessä ankeudessa ja kurissa on niissä yksi ulottuvuus, mutta niissä on myös paljon laajempia yleisinhimillisiä virityksiä. Toveripiirin painostus ja taipumus karauttaa luvattomuuksiin, aikuisten välinpitämättömyys… Koulu ja metsä ovat elinpiiriä. Löytyy myös aikuiseksi kasvamisen paineita, joita edustaa kirjallisuudesta saadut vaikutteet, etunenässä tietysti Oskar Günter Grassin Peltirummusta. Mäkilä pystyy rakentamaan niin miesten huoneissa kuin kadonneissa pojissakin niin vahvoja jännitteitä, että mieli askartelee teosten teemoissa pitkään.

        

Näyttelyssä on myös muutamia kuvanveiston puolelle tehtyjä loikkauksia, joista aulan poikakokoelma on huima. Myös muut veistokset ovat hienoja, ja ne laajentavat tuttujen teemojen käsittelyä. Mäkilä on valinnut itseään inspiroinutta musiikkia (Lou Reediä ja Hendrixiä ynnä muuta) kuunneltavaksi teosten yhteydessä, mikä on hauska tapa kokea ne kokonaisvaltaisemmin. Samalla tietysti voi kuunnella myös teosselitykset, vaikka se informaatio ei välttämättä ole niin kiinnostavaa. Vähemmän hänen tuotantoaan tuntevalle niistä on hyötyä. Hildén on sopivan kokoinen museo tällaisille näyttelyille: päästään riittävään laajuuteen mutta inhimillisessä mittakaavassa. Kronologisesti etenevä ripustus on eheä. Mäkilä on aina kyennyt suodattamaan teoksiinsa ajan henkeä, mikä on toisaalta myös niiden puute. Kaikki teokset eivät ole kestäneet sillä tavalla ajan hammasta, että niiden teho on laimentunut. Katsauksena hänen uraansa näyttely on kuitenkin erittäin onnistunut ja ehdottomasti käymisen arvoinen kauempaakin. Tytär Rauha Mäkilä on myös ansioitunut maalari ja oli taannoin hauska katsoa heidän eri aikoina samanikäisinä tekemiä teoksia.